Siinä on (pakollisen irtohöytyvän kera) pino paperia, jonka olen tässä kuussa kirjoittanut. Maanantaina 5.10. aloitin ja tähän päivään asti olen jatkanut. Kolme käsinkirjoitettua sivua joka aamu, Julia Cameronin ohjeiden mukaisesti. Ihan mitä tahansa. Ja sitä se kyllä onkin.

”Vain kaksikymmentä minuuttia treeniä joka päivä ja saat mahtavat vatsalihakset!” ”Tarvitset tähän vain vartin joka ilta ja elämäsi paranee huomattavasti!” ”Puoli tuntia meditointia muuttaa elämäsi.”

Pienillä muutoksilla olisi mahdollista parantaa elämänlaatua. Omassa elämässäni olen syystä skeptinen kaikkien nopeiden parannusten suhteen. Joka maanantai menen laulutunnille tuskaisen tietoisena siitä, etten ole taaskaan harjoitellut yhtään, en edes sitä kymmentä minuuttia päivittäin. En rullaa reisiäni auki enkä venyttele lapaluita. Kaikkea sitä, jonka suorittamiseen menee juuri se vartti tai vähemmän.

Olen minäkin tehnyt päätöksiä kaikenlaisen aloittamisesta. Uudet rutiinit joutuvat koetukselle viimeistään lomalla, ehkä jo viikonloppuisin. Meditointi jäi osaltani Barcelonaan lomalle. Aiemmat aamusivujen kirjoittamiseni ovat kaatuneet hitaisiin lauantaiaamuihin.

Joskus universumi asettaa rajoja, jotka pakottavat toimimaan. Minun tapauksessani elämä heitti tielleni lääkityksen, joka on otettava tyhjään vatsaan ja riittävällä tauolla aamupalaan. Aamumme ovat jo pitkään sisältäneet epämääräistä vanumista sängyssä, myös arkisin. Minä herään sarastusvaloon yleensä jo ennen linnunlaulua ja venyvät aamut ovat alkaneet ärsyttää minua, koska en ole itse osannut aloittaa tekemisiäni ennen miehen töihin lähtöä. Herätyskellon soimisesta saattaa siis olla pari tuntia, kun hengailen vielä yöpaidassa. Siitä on helppo valahtaa tekemättömyyteen ja hoksata kellon hypänneen lounasaikaan.

Jos kävisin kodin ulkopuolella töissä, todennäköisesti ponkaisisin sängystä ylös, nappaisin napit ja painelisin suihkuun. Siten selviäisin kai aamupalaan asti aiheuttamatta suurta vahinkoa itselleni tai muille. Tällä hetkellä taas kömmin ylös, sulkeudun noin puoleksi tunniksi tyhjien papereiden kanssa hämärään huoneeseen ja kirjoitan muistiin kaiken. 

On ollut aamuja, jolloin olen kirjoittanut vasta aamiaisen jälkeen. Se ei ole sama. Heti herättyä alitajunta on valpas ja sensuroimattomampi. Puolen tunnin päästä mieleni on usein kevyempi. Ei aina, sillä joskus kirjoittaminen vie minut suoraan unista kipeiden asioiden äärelle. Etenkin nyt, kun tunnun käyvän sisäistä kamppailua asioista, joista en itsekään ole oikein selvillä. 

En silti ole halunnut hurrata asialla. Siis sillä, että olen neljän viikon ajan kirjoittanut aamusivut, joka päivä. Tilanne on vieläkin häiriöherkkä. Lääkitys on toistaiseksi pysyvä, joten se asiantila ei tule muuttumaan. Jos aamut taas syystä tai toisesta kovin aikaistuisivat, voisi tuo puoli tuntia olla liian houkuttelevaa viettää yksinkertaisesti nukkuen. 

Olen erehtynyt lukemaan aamusivujani kolmen vuoden takaa ja todennut voivani siirtää monet niistä suoraan tähän päivään. Samat ongelmat ja harmit, riittämättömyyden tunteet, tekemättömyyden tuskailu ja suuret suunnitelmat nousevat sieltäkin esiin. Olin yllättynyt siitä, että aiheet ovat niin samankaltaisia. Se lisää tunnettani siitä, että asiat kiertävät kehää, etten oikeasti etene mihinkään, vaikka ulkoisia muutoksia tapahtuu. 

Mutta nyt en halua poiketa tältä polulta. Jos minun on kierrettävä kehää loputtomasti, olkoon niin. Olen varma, että jollain kierroksella jokin muuttuu, kohtaan jotain uutta tai en pääse enää eteenpäin siihen suuntaan, mihin aina ennen. Ja annan aamusivuille mahdollisuuden, hiljalleen, ja ehkä niille muillekin luovuudesta kirjoitetuille ajatuksille, joille ensin tuhahtelee ja joutuu sitten havaitsemaan, että ehkä niissä sittenkin on jokin totuuden siemen, ei koko totuus, ei ikinä, ei minun totuuteni, mutta jotain, jotain on.