Olemisen oikeus ja vaikeus
Kuu kiertää kehää bussin kanssa. Se seuraa minua. On jo pimeää, kun pitää lähteä. Väsyttää, jatkuvasti. Uni ei auta, se on horrosta, kevyttä, vetää leuat ja niskat jumiin.
Koti on siisti, paitsi ettei ole. Mustikkapiirakka vanhenee jääkaapissa. Pöydällä on tahroja vaniljajäätelöstä, se näkyy kuvissakin kun katsoo tarpeeksi tarkkaan, irstas yksityiskohta. Tyhjä maitopurkki happanee tiskipöydällä ja kahvimukit piirtävät renkaita kaikille pinnoille.
Minulla on oikeus tehdä tyhmiä asioita, vaikka ne vahingoittaisivat minua.
Mutta minun pitäisi osata tehdä myös oikein. Kirjoittaa viisaita sanoja, vakuuttaa faktoilla ja visioilla. Löytää itsestäni uskottavuus sanojeni taakse, koska nyt kaikki kaikuu tyhjää, minä olen turta ja haluan vain käpertyä itseeni. Minä en halua, en kaipaa mitään, en ketään muuta.
Yllättäen ajatus eksyy. Käsi toisen käsivarrella, kevyt kosketus, kuuntele tätä, korkeat nuotit, kihelmöinti niin monen asian takia. Enkä osaa kirjoittaa ihmisille tunteita, koska ne ovat itseltäni kadoksissa. Ei ole suuria kaaria, on vain tämä tai tuo. Hetkiä, jotka eivät kanna seuraavaan.
Olen uupunut ajatteluun. En jaksa ymmärtää enää yhtään, en itseäni, enkä muita. En jaksa. Tänään minä olen siellä, pimeällä tiellä.
