Liikehdintää

17.10.2015 Elina Ii.

Katsoa kohti

Täällä lähiössä on ollut taas menoa ja meininkiä. Viime lauantaina teinit riehuivat junassa, tiistai-iltana yhytin puskapissaavan pojan. Hän oli liikkeellä kahden mopoilevan kaverinsa kanssa, tuli kysymään minulta ”Onks sulla joku hätä?”, johon en voinut vastata kuin ”Ei mut sulla tais olla”. Puhuin silloin puhelimessa ja vasta myöhemmin osasin olla onnellinen, ettei minulla ollut päälläni se kaikkein tunnistettavin ulkotakkini, että jäisin mahdollisimman pian unholaan.

Olen aiemmin myös huutanut Kauppatorin rannassa kuseskelevalle ”Hyvin sä vedät!”. Keskellä kirkasta kesäiltaa.

Joukkotappelun tiimellyksessä kysyin yhdeltä tytöltä, mistä jutussa oli oikeastaan kyse. Tilanne oli sekä ahdistava että huvittava, teini-ikäisiä uhoamassa toisilleen, enemmän sellaista ovileikkiä, nyt ne jää pois, jäädään mekin, ei ne jääkään, ei mekään, mutta joukossa usein tyhmyys tiivistyy. Halusin kuitenkin päästä jotenkin tilanteeseen sisälle. Kirjoitin jo aiemmin siitä, miten koko kaupungin pitäisi kasvattaa. Olen siirtänyt ajattelutapaani nuorista myös aikuisiin.

Otsikon mukaisesti olen alkanut katsoa enemmän kohti. Kohti niitä julkijuopottelevia ihmisiä asemalla. Harrastan siis sitä, mitä joku voisi kutsua paheksuvaksi mulkoiluksi. Itse koen sen enemmän nähdyksi tulemisen mahdollisuudesta, hyvässä ja pahassa. Ja tietynlaiseksi uteliaisuudeksi omalta puoleltani, mitä kaikkea voikaan nähdä, kun vain avaa silmänsä ja katsoo ympärilleen. On myös tilanteita, joissa voin hymyillä ystävällisesti tai auttaa, koska katson ja huomaan.

Useimmat julkipissaajatkin varmaan jollain tasolla tietävät, ettei se ole ihan okei, mutta sitä ajattelee ettei kukaan huomaa, ei kukaan näe. Mutta minä näin, minua häiritsi ja tein sen tiettäväksi. Puskaan voi hyvin pissailla syrjemmällä, onpa sitä tullut tehtyä itsekin mökin metsälenkeillä, mutta en minä silloinkaan mene kenenkään pihan nurkkaan kykkimään. Jotain yksityisyyttä, kiitos.

Osa minusta odottaa, milloin saan päälleni vähintään sylkeä tai toisen ihmisen. Mutta minä en voi jatkuvasti katsoa pois. Kai se on myös minun työtäni, katsoa kohti, nähdä se mitä on nähtävissä ja kertoa siitä muille.

Suhteet Oma elämä Ajattelin tänään Uutiset ja yhteiskunta

16.10.2015 Elina Ii.

Ammatti: kirjoittaja?

Tuottaja-Anttila kirjoitti suhteestaan omaan työhönsä ja kommenteissa heitti kysymyksen siitä, miksi olen varma ammatistani.

Oikeasti en ole yhtään varma. Olen kirjoittanut käytännössä aina. Kävin nuorempana eri pääsykokeissa, joissa olen saanut positiivisia arvioita kirjoittamisesta ja itsestäni. Olen hankkinut kirjoittamiseen koulutusta ja kuullut olevani habitukseltani käsikirjoittaja. Kirjoitan helposti, kevyesti ja nopeasti, esseet tai vastaavat eivät ole ikinä olleet ongelma. Olen oikeakielisyyden ystävä, jopa siinä määrin, että nykyinen some-mainostus ärsyttää, koska se sisältää usein paljon kirjoitusvirheitä. Kirjoittaminen on minulle luonteva tapa ilmaista itseäni. Se on minulle vahva osa identiteettiäni, mutta en ole varma, riittääkö se.

Miksi sitten en ole yhtään varma? Koska tällä hetkellä en tienaa elantoani kirjoittamalla, eikä minulla ole siihen riittävää rutiinia. En siis kirjoita tarpeeksi.

Saan kirjoittamisesta mielettömästi. Aina, väännettyäni muutamankin sivun mitä tahansa, olen helpottunut ja kevyt. Näin käy silloin, kun kirjoitan fiktiota. Fakta- tai vaikkapa blogikirjoittaminen ei anna minulle yhtä paljon. Se on vähän kuin tyydyttäisi suklaanhimoaan kaakaolla, se on sinnepäin, mutta ei kuitenkaan juuri sitä, mitä tarvitsisin. Nautin silti kaikesta kirjoittamisesta ja tällä hetkellä kaipaisin deadlineja ihan minkä tahansa projektin tiimoilta.

Miksi, miksi en sitten kirjoita? Nyt kun aikaakin olisi, kun olen antanut itselleni siihen mahdollisuuden? En edelleenkään tiedä. Aiempaa pohdintaa aiheesta täällä.

Minusta on tyhmää kirjoittaa tästä, koska tietoinen minäni osaa tarjota itsellenikin tuhansia ratkaisuja. Pitäisi kirjoittaa, on vain aloitettava jostain, eikä mietittävä lopputulosta, on pidettävä taitoa yllä sormiharjoituksilla ja etsittävä tietoisesti inspiraatiota, on pakotettava itsensä, on tehtävä, koska vain siten siitä voi syntyä jotain todellista.

Viimeisen puolen vuoden aikana on syntynyt täällä kuvatun kaltaisia oivalluksia, kun olen asettanut itseni suurten kirjoittajien rinnalle. Nyt tuo tunne tuntuu olevan todella kaukana.

Tiedän, etten ole sen huonompi kuin muut. Joskus jonkun työn laatua ihmetellessäni joudun toteamaan itselleni, että valmis työ on aina valmis, ei vain idea tai aihio, se on tehty. Tekemällä saa myös lisää tilaisuuksia. Enkä minä pääse edes alkuun.

No, ei tuokaan ole täysin totta. Mutta en tiedä, millä toisin portfolioni tälle vuosikymmenelle, kun olen kuljeskellut niin turhalta tuntuvia polkuja, ettei niille ole sijaa taiteellisen työn kuvailussa. Tämän kirjoitettuani totean, että voisi kyllä ollakin. Eletty elämä ei tee ikinä pahaa ja minulla on takanani sanojen voima, jolla sitoa asiat yhteen ja näyttää niiden tarkoitus. Kirjoittaminen siis todellakin selkiyttää asioita.

En siis ole varma, onko kirjoittaminen ammattini ja sitä yritän selvittää. En voi enää vain jättää sitä sivuun ja ajatella palaavani myöhemmin. En tietenkään halua hylätä kokonaan, voi olla että kirjoittamisen aika on elämässäni vasta myöhemmin, mutta minun pitää päästä eroon välitiloista, joissa väitän jotain, mutta väitteelläni ei ole todisteita. Minä kaipaan ammattiylpeyttä, kaipaan sitä sellaisesta työstä ja tekemisestä, jolla on oikeasti merkitystä. En tiedä, mitä muuta se voisi olla. Aavistuksia on, mutta annan niiden pysyä sellaisina, koska nyt olen tässä, olen antanut kirjoittamiselle mahdollisuuden ja minulla on vielä, vähintään apurahapäätöksiin asti, aikaa.

Suhteet Oma elämä Työ