Kymmenen uutta, lukematonta blogitekstiä. Niistä syntyy pieni jännitys. Kaikkiin on vielä löytynyt kommentoitavaa, osaan vähän enemmän väkisin kuin toisiin. Osa minusta kaipaa sitä vapautta, jolla saatoin piipahtaa milloin missäkin ja ohimennen lukea vaikka mitä koskettavaa, jättää ehkä sydämen ja jatkaa matkaa. Osa taas ajattelee tämän olevan muutos, jonka olikin tarkoitus tapahtua.

Ajatus lähti siitä, kun kommentoin yhtä seuraamani blogia. En saanut kommenttiin mitään vastausta. Samalla muistin sen oman lievän nolouden, kun joku tuntematon on jättänyt jälkensä johonkin minun kirjoitukseeni. Tästä syntyi ristiriita. Kirjoitan julkisesti, kaipaan kommentteja, silti vähän hirvittää, on jotenkin sellainen ”kai tässä pitäisi olla enemmän tuttuja”, etenkin jos kommentoin nimimerkillä tai jos käyn lukemassa yksittäisen kirjoituksen blogista, jota en muuten seuraa. Että onko minulla oikeus kommentoida, jos emme ole vielä tutustuneet. 

Toisaalta taas tiedän tuttujen lukevan tätäkin blogia, enkä siitä huolimatta ole liiemmälti hukkunut kommentteihin. Tai sydämiin. Itseä vartenhan tätä teen, mutta jos se olisi vain niin, voisin kirjoittaa salassa omalle koneelle. Ehdoin tahdoin en lähde provosoimaan saadakseni kommentteja, mutta totesin itsekin olevani monelle vain hiljainen lukija. Lilyssä voi tutkia oman bloginsa Seuraajat-listaa, mutta sekään ei paljasta niitä satunnaisia ohikulkijoita tai muiden palveluiden käyttäjiä.

Moni kuitenkin jakaa isoja asioista itsestään ja elämästään. Ja minusta oli tullut kerskakuluttaja. Ahmaisija, joka pureksimatta nielee tai sylkäisee pois. Niin kai se nykyisin on. (Tykkäämis- ja sydänkulttuurista voisin kirjoittaa ihan oman juttunsa.) Mutta ei sen ole pakko olla niin. Joten yritän sietää sen pienen järkytyksen, kun jonkun postauksen auki klikanneena muistan haasteeni. Että minun tulee myös kommentoida lukemaani, ottaa jotenkin kantaa tai kannustaa, jättää jälki vierailustani. Ilmoitusten määrä tänä aamuna oli ilahduttava. Oli myös mukava palata katsomaan miten muut ovat kyseistä tekstiä kommentoineet, etenkin jos on itse ollut siellä lukijoiden kärkipäässä. Postausten alle syntyvä keskustelu on usein vähintään yhtä viihdyttävää ja tärkeää kuin alkuperäinen kirjoitus. 

Kiitos kaikille edellisen postauksen kommentoijille! Osan blogia kävinkin jo vilkaisemassa, loput ovat työn alla. Ihan vaan siksi, että kommentointi vie myös aikaa, etenkin jos sen haluaa tehdä hyvin.

Loppuun vielä kuvat, jotka löytyivät kuvapankista hakusanalla sydän. Tekohengitystä tässä ei vielä tarvita, enkä vielä usko, että jokaisen luetun kommentointi jäisi osaksi blogikuluttajan arkeani. Viikkoa on silti vielä melkoisesti jäljellä…

Huh, onneksi olen tehnyt jo maanantaiaamun blogikierrokseni Lilyssä. Ajattelin tämän viikon kunniaksi asettaa itselleni haasteen.

Aion yrittää jättää Jätän jokaiseen lukemaani postaukseen kommentin. Edes pienen. 

Ai kamala. Se tulee olemaan hurja urakka. Luen paljon blogeja, omalta seurattujen listalta, myös luetuimmista ja muiden kommenttien perusteella. Välillä käyn vilkuilemassa aihealueita, joihin minulla ei edes ole kosketuspintaa. Rajoitan sen verran, että kommentti per päivä per kirjoittaja. Uusiin blogeihin törmätessä lukee monesti useamman tekstin yhdeltä istumalta, näissä yhden kommentointi riittää. 

Aina sanotaan, että kommentoimalla saa omalle blogille lisää lukijoita. Se ei kuitenkaan ole tämän haasteen ensisijainen tarkoitus. Haluan viikon ajan jakaa pienen tunnustuksen jokaiselle, joka käyttää omaa aikaansa luomalla minulle luettavaa sisältöä. Haluaisin kommentoida enemmän, mutta sitten en uskalla tai viitsi, en olla samaa mieltä enkä etenkään eri mieltä, kirjoittajan tai edellisen kommentoijan kanssa. 

Yleensä odotan innolla, että seuratuissa on uutta luettavaa. Nyt siihen sisältyy pelonsekaista jännitystä. En saa olla pelkkä passiivinen kuluttaja, minunkin on osallistuttava. Tästä voi tulla pitkä (ja mielenkiintoinen) viikko.

Ruutukaappausta ottaessani klikkasin auki kaksi uutta blogikirjoitusta. Tästä se lähtee!