Olen tänään tutustunut Suomen kulttuurirahaston apurahaohjeistukseen. Hakuaika päättyy 30.10. ja verkkohakemuksen lisäksi tulee hakupaperit lähettää myös postissa, vähintään saman päivän postileimalla. Olen siis ajoissa.

Kahdessa aiemmassa hakemuksessani en ole ollut. Olen vääntänyt toteutussuunnitelmaa tai portfoliota kasaan viime minuuteilla ja joutunut luottamaan siihen, että oleellinen tulee paperille suoraan selkärangasta. En ole ehtinyt miettiä korulauseita, päin vastoin yksinkertaistanut kieltä, kirjoittanut melkein pelkkiä päälauseita, tiukkaa asiaa. Sinänsä hyvä, koska hakemuksen hetkellä en ole ehtinyt miettiä työni oikeutusta tai kyseenalaistanut taitojani, olen tuonut esille sen minkä olen voinut. Mutta kun lainaa tuomariston arviota vuodelta 2008, alkaa miettiä miten päivittäisi osoitustaan osaamisestaan tälle vuosikymmenelle.

Apurahoina jaetaan erilaisia summia. Suomen kulttuurirahasto on niitä, joiden myönnetyt apurahat ovat 10 000 euroa tai yli. Isoja summia yhdelle ihmiselle. Työskenteluapurahan laskennallinen arvo on kuitenkin 2000 euroa per kuukausi. Veroja siitä ei mene, muita kuluja mahdollisesti. 

Suomen kulttuurirahasto myöntää työskentelyapurahaa, jonka hakemiseksi ei edellytetä yksityiskohtaista tulo- ja menoarviota apurahan tulevasta käytöstä. Työsuunnitelma sen sijaan on esitettävä. Mistä päästäänkin mieltäni tällä hetkellä askarruttavaan ongelmaan: mitä aion tehdä ensi maaliskuusta alkaen (ensimmäinen mahdollinen apurahan nostohetki)?

(Muistoja Barcelonasta, haaveita tulevasta.)

Olen hakenut apurahoja kahteen erilliseen projektiin, joiden toteuttaminen kiinnostaisi, mutta en ole varma, kannattaisiko minun sisällyttää ne työsuunnitelmaani. Ne ovat aika kaukana toisistaan, niihin on toki haettu rahoitustakin eri lähteistä ja hieman apurahan myöntäjän tavoitteita mukaillen – mikä lieneekin järkevää. Jos taas en sisällytä niitä aikatauluuni, on käytävä perusteellinen pohdinta siitä, mitä haluaisin työstää. Minusta vähän tuntuu, että apurahan saamiseksi pitäisi olla ainakin yksi järkevä kohde. Että sellainen ”tutkin aihetta x ja katson syntyisikö siitä kenties kirja tai näytelmä tai luentosarja” ei oikein toimi. Siellä sivussa ehkä, mahdollisena bonuksena varsinaisen tuotoksen lisäksi, että on järkevääkin pitää mielessä tuo mahdollisuus, ettei kaikkea tarvitse aina aloittaa alusta. 

Oman lisänsä soppaan tuo se, että

Keskusrahastossa hakemuksia arvioi n. 40 toimikuntaa, joiden jäseniksi kutsutaan 2-3 ulkopuolista asiantuntijaa. – – Keskusrahaston hakemukset arvioi siis laaja joukko vapaaehtoisia, jotka edustavat korkeinta asiantuntemusta aloillaan. Asiantuntijat vaihtuvat vuosittain ja sama henkilö kutsutaan tehtävään uudelleen aikaisintaan vuosien päästä. – – Kulttuurirahasto kannustaa asiantuntijoita painottamaan harkinnassaan henkilökohtaista näkemystään. Hakijan kannalta tämä tarkoittaa sitä, että kielteinen apurahapäätös koskee vain kyseistä vuotta. Seuraavana vuonna päätöksentekoon osallistuvat uudet asiantuntijat.

Eli osittaista arpapeliä joka tapauksessa. Luotan tietysti siihen, että alan ammattilaiset osaavat lukea hakemuksia, mutta en varmastikaan osaa kirjoittaa tekemästäni työstä samoin kuin jos olisin tehnyt sitä jo vuosia. Ja silti olen sitä mieltä, että ansaitsen mahdollisuuden. 

Hakemukseen on mahdollista liittää lausunto joltain kokeneemmalta tai arvostetulta tekijältä. Mietin, kehen voisin, haluaisin ja kehtaisin ottaa yhteyttä. Kenellä olisi aikaa tehdä lausunto ja kykyä nähdä tavoitteideni taakse. Kenellä olisi vielä uskoa minuun. Samalla voisin saada arvion hakemuksestanikin. Miksi se silti tuntuu niin vaivalloiselta, pyytää apua?

Ja sitä ennen pitäisi olla hakemus kasassa. Työsuunnitelma. Ensi vuodelle. Voinko tunnustaa, ettei sellaista ole tälle päivälle tai viikolle? Olisi varmaan hyvä olla. Mutta tästä hetkestä pitäisi hypätä ensi maaliskuuhun ja vielä pidemmälle. Se projekti, joka on nyt rakkaana rinnan alla, voisi olla silloin jo valmis, ei kai sitä siis kannata sisällyttää. Mutta kaikki muu on vielä niin kesken, jäsentymätöntä, tiedostamatonta. On ehkä teemoja ja muotoja, mutta mistä niistä tietää? Piti tulla musikaali, tulikin pamfletti. Luulen, että epämääräisyys on silti pahinta; taiteellisesta työskentelystäni ei ole tuoreita, kokonaisia hedelmiä, en voi sanoa että tämä toimii, koska en itsekään sitä tiedä. Hyvin jäsennetyllä suunnitelmalla voin hämätä paitsi itseäni, myös päätöksen tekijää.

On vaikeaa elää tätä hetkeä ja yrittää nähdä tulevaan. Miten muut sen tekevät? Olisi hauska lukea hakemuksia ja sitten kuulla tarina niiden takana. Silloin kun niitä tehtiin ja lopulta silloin, kun on pitänyt jättää selvitys apurahan käytöstä. 

Minulla on neljä viikkoa aikaa. Tiedän, että ne menevät kuin hups vain, jos annan niiden mennä. Iloitsen siitä, että joudun pakottamaan itseäni, keskittymään vähintäänkin tekemisen suunnitteluun. Sitten pitäisi enää vain tietää mitä haluaisin tehdä ensi vuonna. Apurahoja ei taideta myöntää matkusteluun ja purjeveneilyyn, joten ideoita otetaan vastaan!