Tänä aamuna, liian aikaisin, heräsin näihin maisemiin. Olin 21. kerroksessa, minä joka vihaan hissejä ja pelkään korkeita paikkoja. Sain aikaan lähtökiukunkin, kiirehdin aamupalalle, istuin ruuhkassa matkalla lentokentälle, jännitin ehtimistä, ihmettelin edelleen maisemia ja mietin mitä kaikkea jäi näkemättä.

Ihan varmasti jäikin, mutta kaupungin saa haltuunsa vain palasina.

Lähtöaulassa katselin ympärilleni, tutkin ihmisten kasvoja, näiden kanssa sulloudun samaan koneeseen, näiden kanssa kenties jakaisin kohtaloni, jos jotain tapahtuisi. Ei tapahtunut. Lento meni tasaisesti ja vaikka ajatus lentokentälle lähtemisestä kipristää jalkapohjia, en enää pelkää niin paljon.

Olen kotona yksin. Päivällä söin valmiskeittoa. Vaikka jo vähän kaipasin ruoanlaittoa, ikävöin silti ravintoloita ja ruokalistoja. Allergioistani huolimatta syöminen sujui reissussa kohtuullisesti. Siinä mielessä erittäin hyvin, etten epäillyt annosten sisältöä kuin muutaman kerran, parantamisen varaa olisi ollut laadussa ja mielikuvituksellisuudessa. Siis siellä, missä minulle tarjottiin käytännössä vain pihviä. (Käytännön vinkkinä: laminoitu kortti kielletyistä raaka-aineista paikallisella kielellä helpotti suunnattomasti.)

Söin mustekalaa. Ensimmäistä kertaa. Se oli melko kamalaa. Söin sitä silti toistekin.

Voisin ottaa lasillisen viiniä ja vähän grappaa. Haluaisin osata enemmän espanjaa tai edes pari sanaa katalaania. Kuvittelin, etten osaisi ranskaa yhtään, mutta fraasit tulvivat päähäni. Kerran sanoin eller kun piti sanoa or. Päässä surisi.

Minä olen taas arjessa. Tässä omassa, epämääräisessä suossani. Olen määritellyt itseäni viimeisen viikon aikana uudelleen, suhteuttanut toisiin ja todennut olevani omanlaiseni. Hyvällä tavalla. Mutta arki, se tuntuu määrittelemättömältä, sillä ei ole muotoa tai hahmoa, se on rakennettavissa ihan mihin tahansa suuntaan, eikä sitten kuitenkaan.

Aamulla, suihkun jälkeen, aurinko jaksoi kavuta taivaanrantaa peittävän pilvivallin yli. Miten nopeasti sitä sujahti toisiin tapoihin, söi myöhään ja valvoi liian pitkään, nukkui liian vähän, sai kurkkunsa kuivaksi ilmastoinnista ennen kuin ymmärsi kytkeä sen kokonaan pois, miten tuntui luontevalta ja oudolta ajaa taksilla tai varata ryhmäkierrosta nähtävyyteen, ja ehkä silti omemmalta vaihtaa riemukaarella bussista toiseen ja kävellä pitkin mäkiä, jalat pölyyn ja päkiät aroiksi.

Mitä haluaisin tuoda lomalta arkeen?

Pienen luksuksen. Sen erityisen, silloin tällöin.
Lähtemisen valitsemisen jäämisen sijaan. Että on mentävä, kun kerran ollaan täällä. Mutta myös sen, että valitsee itse mieluisan tekemisen eikä vain velvollisuudesta kiertele nähtävyyksiä.
Ulkona syömisen. Jos se onnistuu kaksinkertaisen kielimuurin yli, on sen onnistuttava myös muualla.

Mitä haluaisin viedä arjesta lomalle?

Hetket kahden. Vaikka olimme käytännössä koko ajan yhdessä, harvoin vain olimme, vailla mitään muuta tekemistä. Aamulla sängyssä loikoilu tuntuu helposti tuhlaukselta, vaikka vartin kainalointi tuo yllättävän paljon energiaa.
Meditoinnin ja kirjoittamisen. Bloggaaminenkin jäi. Ne omat hetket, muukin kuin pelaaminen. Jatkuvasta ajattelusta vapautuminen ja ankkuroituminen hetkeen.

Helsinki-Vantaa tuntui pieneltä, maisemat vihreiltä ja kokonaisuus hiljaiselta. Kotona syysaurinko paistoi suoraan sisään, meidän kaunis, valoisa kotimme. Matkalaukku on vielä avaamatta eteisessä.

Mañana tarkoittaa ei tänään, mutta se ei tarkoita huomenna, sanoi (saksalainen) kipparimme. En halua, että siitä tulee tapani elää. Sitten kun, joskus. Suuria suunnitelmia on helppo tehdä, mutta päätökset ovat usein vain pieniä asioita. Kyllä, lähden mukaan, kyllä, uskaltaudun huipulle, kyllä, voin maistaa kaikkea, kyllä, voin ottaa kengät pois ja kastella hameen helman öisessä meressä, kyllä. ¡Sí! ¡Sí! ¡Sí!

Se hiipii ehkä jo uniin. Herättää aamuyöstä, hiljaisuus, ei naapureiden oudot koputukset tai kanta-askellus. Suljen silmät, hengittelen, houkuttelen unta takaisin. Unohdan suunnitelmat ja kauhukuvat, olen siinä, aamun hämärässä. Pian kuulen kuljeskelun, hissi naksuu ylös alas, elämä ulkopuolella jatkuu taas. Sarastusvalo sattuu silmiin ennen kuin se ehtii edes herättää.

Milloin lähdöistä tuli näin vaikeita? Olen itse ollut se, joka ei tahdo sopia tarkkaa saapumisaikaa, ehkä torstai-iltana, ehkä perjantaina vasta päivällä, onko sillä niin väliä.

Paras lähtöpäivä oli viime kesänä, kun ajoimme veneellä koko päiväksi saareen, teimme trangialla pastaa ja vain olimme. Illalla takaisin, äkkiä tavarat kasaan, auto alle ja kohti kotia. Yöllä oli pimeää ja väsytti, mutta olin huijannut lähtöoloa.

Haukottelen pilatestunnilla. Lihakset painavat edellisen päivän treenistä. Muutamana päivänä menen enemmän kuin pitkiin aikoihin ja havahdun siihen, etten meinaa jaksaa mieluistakaan tekemistä. Liian lyhyet yöunet tuovat lähtöjännityksen kylkiin ja käsivarsiin, sydämen syke nousee jo kotitalon hissiä odottaessa.

Minä vihasin sunnuntaipäiviä mökillä, kun jo aamiaisen jälkeen keskusteluihin ajautui se, että milloin lähdetään. Tuntui ettei ollut muuta tehtävää kuin lähtö. Kaikki teot tähtäsivät siihen, tietysti siivous ja tavaroiden pakkaus, mutta myös oleskelu ja kirjojen lukeminen. Tee vielä kun ehdit. Kohta mennään.

Levittelen tavaroitani pitkin poikin, ympäriinsä, kerään ne sitten kerralla kasaan, en osaa pikkuhiljaa. Laitan pinoon alushousut ja uimapuvun, niilläkin pärjää pitkälle. Vielä jossain takaraivossa on opiskeluaikojen rutiini, siihen sittemmin lisätyt asiat unohtuvat helpommin. Mies tekee listoja, minä menen ulkomuistista, tahdon hahmottaa kokonaisuuden.

Päivää aiemmin en oikeastaan ollut selvillä kohdekaupungin tarkasta sijainnista.

Kiukuttelen, viivyttelen, jätän kaiken viime tinkaan. Junan lähtöön kuusitoista minuuttia, en voi ostaa lippua etukäteen, koska lipunmyynti sulkeutuu tuntia ennen enkä voi olla varma ehtimisestäni. Reilussa vartissa ehdin kävellä asemalle ja käyttää lippuautomaattia. Silloin en olisi ehtinyt, kun silta nostettiin pystyyn juuri ennen junan lähtöä.

Minä hikoilen ja kiroan, kiskon aina liian painavaa matkalaukkua, koska olen myöhässä ja lähtö tuntuu pakotetulta. Silti olen useimmiten ehtinyt. Mutta jos olen selvittänyt kakkosvaihtoehdon, saatan hyvinkin joutua turvautumaan siihen. Ehkä vähän pidempi kävely, hitaampi reitti, mutta se ei haittaa.

Koska sitten kun olen matkalla, kaikki on hyvin. Ei vielä taksissa matkalla kentälle, ei kahvilassa tai vessassa, ei jonoissa. Ei silloin kun pakkaan auton takakonttia tai kun juoksen kohti juna-asemaa. Mutta kun kulkuväline liikkuu, rullaa kiitotien päähän tai pois asemalta, linja-auto sukeltaa maan alta valoon, tuttuja kulmia, niin monta kertaa kuljettuja, eri osoitteisiin vain. Silloin minä rauhoitun. Minä olen matkalla.