Karkaan kuvitelmiini. Mietin, minkälaista arkeni saaristossa olisi. Rakennan niitä hetkiä, villasukat jalassa kylmällä lattialla juomassa aamukahvia, raahaamassa puukoria, sytyttämässä valkeaa, katsomassa merta ja miettimässä, pääseekö tänään veneellä liikkeelle vai onko edelleen turvauduttava säilykepurkkeihin.

Ajattelen, että pakollinen tekeminen aktivoisi minua. Että elämää ylläpitävät toiminnot jättäisivät sijaa ajattelulle, että siitä syntyvä tekemisen tuntu jatkuisi luovuuteen. Voi olla, että niin olisikin. Voi myös olla, että istuisin siinä pienimmässä huoneessa, joka on helpoin saada puhaltimella lämpimäksi, kietoituisin kolmeen villapaitaan ja katsoisin koneelta Netflixiä, koska kirjoittamisyritys jäädyttäisi sormet. Tästä yhtälöstä on helppo unohtaa se, että haaveilemassani huvilassa ei ole sähköä. Internethän tietysti toimii joka paikassa.

Päässäni pyörii isoja ajatuksia. Niin isoja, että ne helposti tukehduttavat, jos niitä yrittää saada kerralla hallintaan. Olen silti huono antamaan niiden vain olla. Minun täytyy harhauttaa mieltäni. Mikään kovin vakava ei toimi. Ei sellainen, jossa on oikeasti sisältöä. Ainakaan, jos se ei ole millään tavalla toiveikasta. Mikään liian kevyt ei toimi, koska se ei kiinnitä mieltäni, ei estä sen harharetkiä. En ole viiteen päivään meditoinut. En tiedä, huomaanko eroa, koska tämä tilanne on paljon tutumpi kuin se pieni muutos, joka tietoisuuden hyväksymisyrityksiä ehkä seurasi.

Voisin kuvitella kaiken täydelliseksi saaristossa. Voin kuvitella kaiken epätäydelliseksi saaristossa, jopa jo vähän marttyyrimaisesti miettiä, minkälaista olisi olla erossa miehestä, jos toinen ei tekisikään etätöitä vaan valitsisi välillemme fyysisen etäisyyden. Voin kuvitella, kuinka joutuisin luopumaan vasta-aloitetuista harrastuksistani, mutta myös sen, kuinka paljon täydempää arkeni olisikaan. Mutta oikeastihan elämä on jo tässä. Kodissa, kaupungissa, elämäntilanteessa. Isot ajatukset eivät jäisi mantereelle, niitä ei voisi jättää pois veneestä, vaikkei siellä välttämättömien tarpeiden jälkeen enää tilaa olisikaan.

Ahdistus hiipii liepeillä. Se leimahtaa liekkeihin milloin mistäkin, pienistä yksityiskohdista, hetkittäisestä väsymyksestä, uutisotsikosta, televisiosarjasta, omituisesta tunteesta kropassa. Minulla on voimakas tarve tehdä päätöksiä, vaikka näen niiden horjuvuuden jo ennen ratkaisua. Niin kuin ne määrittäisivät kokonaan elämän suunnan, vaikka todella moni arkinen asia pysyisi vielä paikallaan. Ehkä siksi kieltäydyn uskomasta, että veisin uupumukseni ja taipumukseni laiskuuteen mukanani saaristoon. Minä kuvittelen muutoksen olevan niin suuri, että se tönäisisi minut vähän sivuun siitä, mitä tällä hetkellä, ja tietysti vielä oikeaan suuntaan. Todennäköistähän ei ole esimerkiksi se, että söisin yksinäisyyteen pimeinä talvi-iltoina vaan se, että luonnon läheisyys tekisi minustakin norjan ihan vaan niitä puukoreja raahaamalla.

Ajatukset ovat isoja. Saavat ollakin. Ei niitä kannata pakottaa, ei päätöksiäkään, jos niille on vielä aikaa. Ja niille on. Koska asiolla on tapana järjestyä. Ne asettuvat ja myöhemmin varmaan mietin, mitä pakokauhuista tunnelmaa ylläpidinkään, kun kaikki lopulta meni niin helposti. Oikein.

Sillä välin minä mietin kerrostaloelämän vastineita puiden kantamiselle ja tulen tekemiselle. Ja meditoin.