Joskus kannattaa palata omiin sanoihinsa. Vain reilu kuukausi sitten kirjoitin juuttumisen pelosta. Kesäloma oli tuolloin juuri alkanut, hengähdystauko.

Tein saman kuin niin monta kertaa aiemmin. Lähetin työhakemuksen. Pääsin työhaastatteluun. Tuloksista en vielä tiedä. Tämä on tuttua. Juuri näin tein kaksi vuotta sitten. Neljä hakemusta, kolme haastattelua, kaksi työpaikkaa. Minä menin siitä mistä aita oli matalin.

Rahaa, palkkaa, toimeentuloa! huutaa järkeni ääni. Toinen, huomattavasti lakonisempi, toteaa työn vievän kaiken sen ajan, jota kalenteriin tällä hetkellä harrastusten väliin jäisi. Elämäni ei olisi säännöllistä, se olisi ruuhkavuoroja ja sunnuntai-iltoja. Osaamisestani huolimatta työ kuluttaisi minua eikä antaisi juuri mitään uutta. Se linkoaisi minut taas siihen maailmaan, jossa ulkopuoliset velvollisuudet täytettyäni tuntisin tehneeni tarpeeksi jotain, vaikka kaikkein tärkein jäisi tekemättä.

Osa minusta toivoo, että saisin puhelinsoiton, kiitos mutta emme jatka kanssasi seuraavalle haastattelukierrokselle. Voisin hurrata, vihdoinkin! En enää kelpaa, nyt minun täytyy etsiä toinen tie. Koska pelkään, etten osaa kieltäytyä. Että näennäinen järkeni puhuu minut jälleen ympäri. Se, jonka luulen kuulevani ympäristönkin äänellä. Kyllähän niin kannattaa tehdä. Kyllä se järjestyy. Kyllä sinä ehdit. Ja paniikki kasvaa.

Minä tekisin mielelläni töitä. Pari päivää viikossa, melkein mitä tahansa, mutta mielellään jotain uutta. Suhteellisen säännöllisesti tai etänä, jotta voisin itse määritellä työaikani. Tiedän olevani hyvä ja pätevä. Useammassakin asiassa. Mutta elän vääränlaisessa maailmassa, kun käyn todistamassa osaamistani työhaastatteluissa. Haluamani paikat eivät ikinä tule julkiseen hakuun. Niitä ei ehkä ole vielä olemassa. Enkä osaa täältä olohuoneen sohvalta huudella olemassaoloani, paitsi blogin kautta.

Pelastakaa minut, koska itse en siihen näköjään kykene.