Kierrätyksestä ja kuluttamisesta
Tuulta päin -blogissa oli osuva kirjoitus kirpputoreista, joka osui oikeastaan samaan hermoon, jossa ajatukseni olivat jo iltapäivän pyörälenkillä askarrelleet. Tämä teksti perustuukin kirjoitukseen jättämääni kommenttiin, joka meinasi pursuta laidoiltaan niin, että ajattelin sen ansaitsevan oman tilansa.
Kiertelimme kesällä muutamalla kirpputorilla ja olen ehdottomasti käytetyn tavaran kannattaja. Osittain se on jäänyt päälle pienituloisen ihmisen arjesta, sitä on turha kieltää, mutta se on muuttunut syvemmäksi ideaksi suhtautumisessani kuluttamiseen. Suurimman osan vaatteistani ostan kirpputoreilta ja kierrätyskeskuksista. Viime vuodet olen yrittänyt etsiä korvaajaa takille, joka on aikoinaan koukattu matkaan ilmaiseksi, mutta joka on leikkaukseltaan ja kankaaltaan niin laadukas, että kaupan rimpuloiden kiskominen päälle on pelkästään turhauttavaa. Turha mainita, että budjettini on ollut rajallinen, joten en ole voinut marssia mihin tahansa kauppaan. Ja euroista riippumatta minusta tuntuu, että laatu on katoava luonnonvara. Teettämällä itse valitsemastaan kankaasta voisi ehkä päästä samantyyppiseen lopputulokseen.
Pidän siis kirppareista, mutta tavallaan niidenkin toiminta perustuu ihan samaan ostamisen ja haluamisen rumbaan kuin kuluttaminen tänä päivänä muutenkin. On hyvä, että itselle tarpeeton löytää uuden omistajan, mutta monesti myynnissä on silkkaa rojua, joka kiertää. Rikkinäisiä astioita, kaikenlaisia ”ihanuuksia”, krääsää, jolla koristella kotiansa. Mutta voi ostaa halvalla, ei sen niin väliä, jos se ei sovikaan itselle, sen voi antaa eteenpäin tai pistää jälleen kierrätykseen.
Sinänsä hyvä ajatus, koska on ihmisiä, jotka vain hamstraavat, joiden kaapeissa seisoo toisten aarteita, tai jotka heittävät suoraan roskiin kaiken sen, joka on heille jäänyt ylimääräiseksi. Mutta kierrätyksen päätteeksi tavarasta ja vaatteista tulee lopulta roskaa.
Ja erityisesti se uutena ostettu tuote on joka tapauksessa valmistettu minua varten, se on olemassa, eikä välttämättä kelpaa kenellekään enää minun jälkeeni. Siksi olen tullut hankinnoissani yhä harkitsevammaksi. Pyrin ostamaan sellaisia vaatteita, jotka ovat juuri nyt sopivia ja tulevat suoraan käyttöön, vaikka ne olisivat kirppikseltä ja kuinka edullisia tahansa. Itse asiassa tälläkin hetkellä haluaisin ennemmin karsia kuin kerätä lisää. Harkiten ostettua on myös helpompi kierrättää, laatu kestää ja tasokas tuote todennäköisesti kelpaa ohi trendien.
En aseta pääni päälle sädekehää, vaikka kesän alennusmyynnit ovat herättäneet minussa lähinnä hämmennystä. Minäkin ostan tavaroita ja vaatteita uutena, joskus myös pelkkiä turhuuksia. Mutta jätin myös viime viikolla kauppaan sipulipurkin, koska en ollut ehtinyt tutkia tarjontaa ja sen paikka keittiössä tulee toivottavasti olemaan sama ehkä jopa pari vuosikymmentä. Haluan sen olevan hyvä. Jätin myös kirpputorille sinapinkeltaisen kamaluuden, vaikka se olisi ollut edullinen ja tarkoitukseensa täysin sopiva. Eikä tämä vielä edes sisällä mietintää siitä, miksi edes tarvitsisin sipulipurkin.
Näillä ratkaisuilla minä säästän ja vaimennan edes vähän omantuntoni ääntä. Sitten on tietysti se, mistä tykkää. Ja minä satun pitämään vaikkapa vanhoista huonekaluista. Siinä voittavat kaikki. Paitsi mies, joka odottaa että tarttuisin hiekkapaperiin ja petsaisin senkin, jonka sisälle on tarkoitus säilöä liinavaatteemme. Lakanat, joita rakastan, joita en voi ostaa lisää, koska neljässä tuplapussilakanassa on oikeastaan jo kaksi liikaa.
(Käsittelyään odottavasta senkistä on jo paikoitellen lakkaus lähtenyt ja maalarinteippi on auringossa polttanut liimansa pintaan.)
