Tässä muutoksien myllerryksessä tekisi mieleni välillä taipua tavallisuuteen, tai johonkin, palata takaisin, tehdä helppoja ratkaisuja, eksyä ekstravuoroihin markettien kassoille, jatkaa niin kuin ennenkin, aina potentiaalin portailla, toteutumattomien unelmien ristitulessa, kykenemättömänä muuttamaan tavoitteittani mutta samalla pitäen ne saavuttamattomissa.

Erään blogiyhteistyön tiimoilta törmäsin vanhan työpaikkani kuviin. Niissä oli hyvä tunnelma ja hetkeksi mieleni valtasi haikeus.

Muistan miten yli kymmenen vuotta sitten avauduin silloiselle myyntipäällikölle, että pahin pelkoni olisi herätä jonain aamuna kymmenen vuoden päästä ja huomata olevani edelleen siellä. Ja kun katsoin kuvassa hymyilevää ihmistä, entistä työkaveriani, olen sekä helpottunut että kateellinen. Helpottunut, etten ole enää siellä, etten ole ollut enää vuosiin. Kateellinen, koska tuo ihminen on rakentanut siellä uraansa ja elänyt elämäänsä eteenpäin, ja se vähä, mitä siitä sivusta tiedän, vaikuttaa varsin onnelliselta. On koti, harrastuksia, rakas ihminen. Ja itse tunnun yhä vääntelehtivän niiden samojen ongelmien kanssa kuin silloinkin. Pelkään, että jumiudun, että jään tähän, enkä ikinä saavuta niitä hyviä asioita, jotka riittävät muille, enkä myöskään niitä, joiden kuvittelen riittävän itselleni.

Muutokselle antautuminen on inhottavaa. Se on sitä minulle, se on sitä läheisilleni. Yritän antaa asioiden olla, kehittyä rauhassa, vaihtaa suuntaa leppoisasti, mutta se ei onnistu. Koska raavin pohjaa, olen vähän väliä vereslihalla, minua väsyttää ja sitten taas olen onnellinen, tavoitan oivalluksia, mutta hukkaan ne hetkessä. Mietin menneitä, asetan itseäni jonkinlaiseen jatkumoon, silti haluaisin vain olla tässä. Olen lomalla, mutta en sitten kuitenkaan.

(En ole valmis laittamaan hanskoja naulaan.)

Samaan aikaan tiedän, että pakeneminen on pelkuruutta. Että minun on kohdattava nämä asiat itsessäni, ei vain siksi, että voisin vihdoin kirjoittaa. Vaan siksi, että vain sitä kautta voin tietää, pitääkö minun lopulta luopua kirjoittamisesta (ammatikseni). Että voisin päästää irti todettuani, että olen tehnyt kaiken mahdollisen. Tai että voisin antaa sille tilaa kasvaa minussa joskus muulloin, mutta että silti siirtyisin eteenpäin. Että menisin jotain kohti, enkä vain kiertäisi ympyrää, koskaan uskaltamatta astua tietyn ringin sisäpuolelle, koska pelkään sitä, mitä sieltä saatan löytää.

Silti se on äärettömän inhottavaa, niljakasta, räkäistä, epämääräistä ja ahdistavaa. Se on kipeitä muistoja aikojen takaa, kysymättömiä kysymyksiä ihmisiltä, joita ei enää ole, haaveita huvilasta saaressa, johon ei tule sähköä, mutta jossa on tiiliseinät, talvesta siellä ei minkään keskellä. Se on ajatus, joka yltää seuraavaan ateriaan asti, joka on tänäänkin sama kuin eilen ja täysin toinen. Etsin vahvistusta eri suunnista ja paljon sitä saankin.

Potentiaali on olemassa. Se ei ole enää epäselvää, ei tässä vaiheessa. Sitä en vielä tiedä, miten hyödynnän sen parhaiten. Sitä selvittäessäni yritän jaksaa tämän kaiken ikävän, koska kuvittelen, että se vielä jalostuu kauniiksi ja kirkkaaksi. Niin minä antaudun virran vietäväksi ja samaan aikaan potkin tutkainta vastaan.