Lukemattomia mahdollisuuksia
Kesäloma on ollut vesisadetta vihreyden keskellä. Väsymys ja tunteet ovat vyöryneet yli, ja välillä olen aivan hukassa. Suurimman osan kommunikaatiosta olen miehen lisäksi käynyt kirjaston kanssa. Viimeksi tänä aamuna puhelimeen tipahti ilmoitus varauksen noudettavuudesta.
Kirjasto on yksinkertaisesti nerokas keksintö. En edes osaa puhua kaikista niistä ulottuvuuksista, joihin se on laitoksena viime vuosina laajentanut. Ihan pelkästään se, että voin kävellä rakennukseen ja lainata sieltä luettavaa, ilmaiseksi, on ilmiömäistä.
Luin paljon pienestä pitäen. Opin lukemaan ennen koulun alkamista ja toisten harjoitellessa tavaamista kävin hakemassa toisen luokan hyllystä itselleni luettavaa. Kunnan kirjasto tuli tutuksi. Olen yksi niistä, joka laajensi maailmankuvaansa kirjojen kautta ehkä hieman liiankin varhain – lasten ja nuorten osasto oli yksinkertaisesti koluttu. Nykyään kulutan kaikenlaista kirjallisuutta ja vasta viime vuosina olen oppinut jättämään kirjan kesken, mikäli se ei miellytä. Tällä hetkelläkin on useampi kirja luettavana useammassa osoitteessa.
Ihan hiljattain olen ruvennut todella hyödyntämään kotikaupunkini tarjoamaa maksutonta varauspalvelua, kirjavinkin bongatessani en liikoja mieti vaan teen varauksen. Sitten en edes odottele, viesti saapumisesta tulee ennen pitkää ja silloin kirja on minulle tarjolla.
Pääkaupunkiseudulla uutuuksia saa odotella pitkään, koska en osaa tehdä varauksia vielä silloin, kun teoksista vasta huhutaan (eli niitä ei ole vielä julkaistu). Mökkipaikkakunnalla moni uutuus on odotellut hyllyllä ottajaansa, tosin tilanne voi muuttua kuntaliitosten myötä. Saaristokirjastossa on suomen- ja ruotsinkieliset teokset iloisesti rinnakkain, mikä saa minut harmittelemaan sitä, etten osaa lukea kirjallisuutta oikeasti kunnolla kuin suomeksi. Englanniksi sen pitäisi onnistua, mutta en jotenkin tavoita samaa. Toisaalta olen erittäin tarinakeskeinen lukija, liika kielellä kikkaileminen saattaa etäännyttää minua voimakkaasti kotimaankielisessäkin tekstissä.
Mutta se, mikä kirjallisuudessa (ja joskus myös blogeissa) on kaikkein ihmeellisintä, on kokemusten jakaminen. Miten tämä ihminen ymmärtää saman, tai miten jokin kirja avaa silmät näkemään ihan uudella tavalla. Miten joku on kokenut asian, joka itselleni oli ahdistava, miltä tuntuu lukea vanhuudesta, kun ei voi ihan vielä kuitenkaan ymmärtää ja miltä nuoruudesta, kun tietää jo jotain siitä, mitä kaiken sen jälkeen tulee.
Omistan hyvin vähän kirjoja. Ostan kirjoja itselleni harvoin, joskus pokkareita tai kierrätyksestä jotain. Yleensä en voi ensilukemalta tietää, haluanko palata teokseen joskus. Välillä tuntuu, että unohdan kirjan sisällön heti sen kannet suljettuani, enkä muista palata niihin, koska olen palauttanut fyysisen kappaleen kirjastoon. En voi katsoa luettujen pinoa ja miettiä, että mikä kolahti, kolahtiko mikään, tai uppoutua maistelemaan uudestaan sanoja, jotka ensimmäisellä kerralla väräyttivät jotain sielussa. Toisaalta siis haluaisin kerätä kirjakasoja ympärilleni, tapetoida olohuoneen kirjahyllyillä ja kerätä niille hurjasti sisältöä. Usein lukemani kirjat lähtevät kuitenkin kiertoon. Annan ne eteenpäin kehotuksen kera, että jos vain lukijoita löytyy. Jokainen kirja, joka vuodesta toiseen on minun hyllyssäni, ilman että sitä kertaakaan avataan, on surullinen tarina.
Jos minun pitäisi maksaa lukemastani kirjallisuudesta, olisin varmaankin vaativampi ja varovaisempi lukija. Kirjastossa ei tarvitse liiemmälti miettiä. Välillä toki pohdin, että kannattaako kantaa toistakymmentä kirjaa kotiin asti, jos en aio lukea niistä puoliakaan. Mutta olen antanut niille jo jonkun mahdollisuuden. Jos joutuisin panostamaan kirjoihin taloudellisesti, pelkäisin olevani se turvallisuudenhakuinen kuluttaja, joka etsii edellisenkaltaisia elämyksiä, luottaa tuttuihin kirjoittajiin eikä koskaan ylitä genrerajoja. Kuinka kauan kesti, ennen kuin ymmärsin, ettei dekkareissa ole välttämättä kyse ollenkaan rikollisuudesta? Toki kirjastoissakin tehdään ennakoivaa valintaa puolestani, toisia kirjoja on tarjolla enemmän kuin toisia, mutta siellä ei mennä pelkästään enemmistön mielipiteen mukaan.
Ja silti, kirjat ovat minulle kulutustavaraa. Tarinat ovat tässä kanssani hetken, ja jotkut niistä jäävät pidemmäksi aikaa mieleen, toiset unohtuvat luvattoman nopeasti. On kirjoja, joita en voi lukea, koska ne eivät yllä laatutasolleni, mutta en osaa selittää sitä sen tarkemmin. On hirvittävän paljon teoksia, jotka ahmaisen (nopeana lukijana kirja per lomapäivä ei ole mitenkään poikkeuksellinen saavutus, joskus on mennyt kolme kirjaa päivässäkin) enkä jää niiden perään sen enempää haikailemaan. Voin huoletta holauttaa ne palautusluukusta sisään ja tietoisesti unohtaa.
On kirjoja, joiden ääreen pysähdyn. On kirjoja, jotka pelottavat minua. On kirjoja, joiden kansien sulkeuduttua olen ollut surullinen siitä, että niiden ihmisten tarina ei enää jatku, että kirja päättyi siihen. Tästä huolimatta vihaan ”vaikuttavampien kirjojen” (tai elokuvien) listoja, koska en ikinä osaa kasata sitä. En osaa laittaa kirjoja listoilleni ja joskus olen surullinen siitä, että unohdan hyvän kirjailijan. Saatan muistaa tekijän vasta, kun törmään toiseen teokseen ja sitten muistan edellisen lukukokemukseni. Ja unohdan taas.
Mutta kirjasto säilöö kaikki nuo teokset. Joskus se jopa tallentaa lainaushistoriani. Tosin sen selaaminen on vähän samaa kuin sivuhistorian tonkiminen sen toivossa, että muistaisi mistä luki sen yhden kolahtaneen lauseen voidakseen viitata siihen asianmukaisesti. Tekijän ja kirjan nimi ei vielä kerro kirjan sisällöstä eikä suhteestani siihen.
Kirja-arvioista ja -suosituksista tulee minulle vähän nolo olo. Sellainen, ettei minun mielipiteelläni voi olla niin suurta merkitystä. Tai että jos kerron jonkun kolahtaneen minuun, on se toisten mielestä jotenkin vääränlainen. Vaikka tosi asiassa ajattelen itse, että minä vain en ymmärrä sitä suurta nerokkuutta, jos joku hehkutettu teos ei aukea minulle millään. Aina joskus yritän kerätä itselleni listaa, kirjoista tai elokuvista, mutta sitten se vaan lopahtaa. Ehkä siksi, että iso osa molemmista viihdemuodoista on minulle, ei yhdentekevää eikä mitätöntä, mutta tavallaan päivien täytettä. Se ei saa olla mitä tahansa, mikä tahansa ei riitä, mutta riittävän hyvä on riittävän hyvä ja siksi unohdettavissa. Mutta miten muistaisin sen kaiken muun?
