Tänään otin vihdoin (jälleen) käyttööni muistikirjan. Niitä on kertynyt kaapin perukoille melkoinen kasa. Osaa olen kirjoittanut hyvin päiväkirjamaisesti, osasta löytyy kaikenlaisia muistiinpanoja mökkikeittiön mitoista satunnaisiin keskusteluihin luentokaverin kanssa. Kirjoitin päiväkirjoja usein matkoilla, bussissa mökille, junassa opiskelupaikkakunnalle. Nyt, tässä elämäntilanteessa, on hyvin vähän yksinäisiä matkoja. Ei ole edes työmatkoja.

Työ on asia, jota olen sivunnut sivulauseissa. Selityksenä. Työ, tai sen puute. Ei, ei puute. Työ ja sen tekemättömyys.

Olen valmistunut medianomiksi viisi vuotta sitten. Suuntautumisenani oli käsikirjoittaminen. Olen siis ammatiltani käsikirjoittaja. En vain toteuta ammattiani. Miksi?

Valmistumisen jälkeen olen muutamaan otteeseen ollut media-alalla töissä. Tuo ihana pätkätöiden viidakko, jossa työryhmät vaihtuvat tuotannosta toiseen. Opiskelin Joensuussa ja tein työharjoitteluni paikalliselle yritykselle, joten en päässyt opiskeluaikanani luomaan hirveästi suhteita. Harva pääsee edes valmistuttuaan koulutustaan vastaavaan työhön, minäkin olen ollut assarina ja harjoittelijana. Ensimmäinen media-alan työpaikkani tarjosi minulle tuhannen euron kuukausikorvausta, koska eihän minulla ollut kokemusta. Olin aikuinen, monessa muussa liemessä keitetty, ammattikorkeakoulusta ammattiin valmistunut ihminen. Turhauttavaa, mutta ei tekstini aihe. Ei sillä, työharjoittelijat todennäköisesti kiilaavat tälläkin hetkellä ohitseni mahdollisissa työpaikoissa, ei kai kannata maksaa kunnon palkkaa, jos joku muu tekee sen ilmaiseksi. Jos haluaisin hakeutua televisioon töihin, minun tulisi todennäköisesti varautua tekemään ainakin yksi tuotanto lounassetelipalkalla, että saisin jalkani oven väliin. Toisaalta taas, ikäni aiheuttaa sen, että pidän itse itseänikin epäuskottavana, jos en vaatisi kunnollista korvausta.

(Kesän ensimmäinen ukkonen yllätti parvekekuvaajan.)

Olen siis tällä hetkellä vapaa käsikirjoittaja, eli freelancer, eli ihan virallisesti työtön. Ehkä se on se syy, etten kirjoita. En saa. Minun pitäisi hakea töitä. Työttömyyskorvaus ei ole apuraha. Jos kirjoittaisin jotain ja saisin siitä korvauksen, päivärahani saatettaisiin periä takaisin. Se on kuitenkin pieni murhe, eikä varmastikaan estä kirjoittamista.

Olen ollut tässä tilanteessa monta kertaa. Määräaikaiset työsuhteet ovat päättyneet ja olen päättänyt jäädä kotiin. Kirjoittaa. Parin kuukauden päästä rahat ovat loppu, olen hakenut töihin, päässyt yleensä kohtuullisen (liian) helposti, mennyt töihin, jättänyt kirjoittamisen. Se on ollut kaikki tai ei mitään. Silloinkin, kun kävin töissä tietoisesti vain kolmena päivänä viikossa. Että kahtena voisin kirjoittaa. En kirjoittanut. Tein kaikkea muuta mahdollista. Olin liikkumatta ja voin huonosti.

Olen tässä taas. Viime syksynä jälleen yksi määräaikaisuus päättyi, ja vaikka olin jo haaveillut työpaikan vaihdoksesta, olin toivonut saavani jatkaa työpaikassa joulun yli. Tieto työsuhteen päättymisestä tuli kaksi päivää ennen asuntolainapapereiden allekirjoittamista. Tein viimeisen työvuoron viikko ennen uuden asunnon avainten saamista. Sen jälkeen remontoin kolme kuukautta. Eipä tarvinnut ajatella paljon muuta kuin maalipurkkeja ja mallitapetteja ja sirkkelin sijaintia asunnossa.

(Ihan tavallinen päivä ja ihan tavallinen eteinen. Jouluaaton aamuna kyseinen vehje majaili keskellä olohuoneen lattiaa… Tässä kohtaa olimme asuneet remontin kohteena olevassa asunnossa jo yli puolitoista kuukautta.)

Talvella pyörähdin yhdessä tuotantoyhtiössä töissä ja olisin siellä viihtynytkin, elleivät olosuhteet olisi olleet (tekisi mieleni sanoa: alalle tyypillisesti) hieman epäselvät. Maaliskuussa alkoi olla selvää, että töitä siellä ei minulle riittäisi ja olin jälleen tutussa tilanteessa. Tätä on nyt siis kestänyt melkein kolme kuukautta.

Täysin kirjoittamatta en ole ollut. Perustin tämän blogin juuri siksi, että saisin taas kosketuspintaa säännölliseen kirjoittamiseen ja asiakokonaisuuksien luomiseen. Liikuntaharrastus loi projektille hyvät raamit. Blogit ovat mainiota ajanvietettä, kirjoitus- ja lukumuodossa, mutta auttamatta varsin kaukana siitä varsinaisesta luovasta työstä, jota minun tulisi tehdä.

Siispä vastauksena kysymykseen: miksi en kirjoita?

1. Tylsistytän itseäni. Annan toimettomuuden ja arvottomuuden nujertaa minut niin, että minun on pakko näyttää, suuri tahtotila ottaa minut valtaansa ja luon jotain mahtavaa. Tai edes pari sivua tekstiä.

2. Olen ”raskaana”. Siis luon jotain sisälläni, joka ei edes saa vielä tulla ulos. Prosessi on meneillään, minulla on aihe, henkilöt. Näen paikkoja, kuulen biisejä, poimin keskusteluita. Mutta säilön niitä liiaksi sisälleni. Mikäänhän ei ole ärsyttävämpää kuin lukea vanhoista muistiinpanoista keksineensä jonkun loistoidean, mutta jättää se idea kertomatta. Muistini ei toimi enää niin kuin ennen. Silti ”kirjoitusraskaus” on yksi vaihtoehto. En ole oikein selvillä prosesseistani. Ennen on ollut pakko, on ollut koulun tai töiden asettama deadline, nyt tämä on viimeistään tehtävä. Tällä hetkellähän niin ei ole.

3. Pelkään. Pidän tätä varsin vahvana ehdokkaana. Olen epäonnistunut aiemminkin. Miksi se, että sanoin pari viikkoa sitten varovasti, että tällä kertaa voisin onnistua, sai aikaan järkyttävän väsymyksen ja kirjoitusblokin? Juuri sillä hetkellä, kun kevyesti tapailin kirjoittamisen säännöllisyyttä.

4. Käytän aikani Diamond Diggerin ja muiden pikkupelien pelaamiseen. Olisin ihan hirvittävän tyytyväinen, mikäli kirjoittamisblokkini edistäisi remonttia, mutta sitä se ei valitettavasti tee.

5. Olen väsynyt. Olen ollut hirvittävän väsynyt ja silloin tuntuu vaikealta olla innoissaan mistään. Tuntuu vaikealta tarttua mihinkään. Minä tiedän, kannattaisi lähteä kirjastoon tai mihin tahansa, vaikka vain katsoa ihmisiä, huijata itseään kirjoittamaan puoli sivua (koska sitten ei enää osaa lopettaa). Minä tiedän! Se ei auta. Jos olisi pakko, mitä tahansa, jos tavoitteeni olisi kiinni toisista ihmisistä, ehkä tekisin. Mutta minun pitää opetella myös tämä. Että jos kukaan muu ei minua komenna, eikä minun tarvitse kumartaa kenellekään, mitä minä silloin teen. Tällä hetkellä en kirjoita.

6. Olen vääränlainen. En ole tarpeeksi sitä, tätä tai tuota. Millä tahansa mittapuulla. Omillani, tai jonkun toisen. Ehkä en pidä itsestäni? Pirkko Saision Eeva-lehden haastattelussa oli kommentti, jossa hän kertoi huvittuneena seuraavansa kollegoiden tarvetta piilottaa oma minuutensa, Saision tekstit kun vaikuttavat lähtevän hyvin läheisesti hänen omasta elämästään. Eihän siellä kirjan sivuilla silti ole itse Pirkko Saisio, mutta se herätti minut ajattelemaan sitä, miten vahvasti kirjoittamista tehdään koko minuudella. (Tämä ansaitsisi oikeastaan oman kirjoituksensa.)

Muistikirjassani lukee: Helpottaa. Kirjoittaminen helpottaa. Oikoo mutkalle menneitä ajatuksia ja muistuttaa, mikä on oikeasti tärkeää ja kuinka onnekas olen.
Ja että tulee se päivä, jolloin tulkitsen kaiken oikein, että joku rakastuu minuun samoin kuin minä häneen. (Tulihan sellainenkin päivä. toim. huom.)

Onko tarpeen kertoa, että suurin osa päiväkirjamerkinnöistäni koskettelee jollain tavalla ihmissuhteita? En itse asiassa ole varma, mietin vienkö muistikirjat saman tien takaisin kaapin perälle, vai etsisinkö inspiraatiota itsestäni. Pelkään sitä, että kohtaan itseni tässä tilanteessa uudelleen ja uudelleen, melkein, mutta ei ihan.

En tiedä, mihin minun pitäisi mennä.

Tulen hirvittävän onnelliseksi kirjoittamisesta. Rakastan sitä. Silti en tee sitä. Enkä ole varma, miksi.