Kehonkoostumusmittaus on tehty ja senttejä mitattu. Paino on junnannut jo jonkun aikaa, tänään pääsin vihdoin samoihin lukuihin kuin aika tasan kuukausi sitten. Enemmän muutoksesta kertoo kuitenkin peili, ja eniten olo. (PT:n punnituksessa painoa oli lähtenyt kaksi kiloa, joista suurin osa rasvaa. Vaikka tulos on eri kuin kotivaa’alla, katson asiakseni olla tästä edes vähän onnellinen.)

Jo pari viikkoa sitten kirjoitin PT-raporttiin, että askellus tuntuu kevyemmältä. Sama on korostunut viimeisen viikon aikana: kropan olo on omempi. Jumeja on edelleen, rintarangan kierrot venyttelytunnilla saavat aikaan huimausta pukuhuoneessa ja etureidet vetävät yhä liian nopeasti tukkoon. Mutta silti. Tuntuu, että jalat ovat pidentyneet, erityisesti reisilihas. Että lantio pääsee parempaan asentoon, että keskikroppa jaksaa kannatella itseään ihan toisella tavalla kuin tätä urakkaa aloittaessa. Liikunnan lisäämisellä on selkeästi ollut monia hyviä vaikutuksia.

Ja kyllä, liikunta lisää energiaa. Tämä ei välttämättä ole aina positiivinen asia.

Aktiivisuusrannekekirjoituksessani viittasin edellisen viikon aktiivisuuksiin, joista perjantain prosentti oli huomattavan alhainen (12%). Olen pohtinut lepopäivän rakennetta aiemminkin ja varmaan pitää ottaa se PT:n kanssa puheeksi. Toimettomuus kun ei enää yhtään sovi minulle.

Siitähän tämä projekti osittain sai alkunsakin. Perjantain kaltaisesta päivästä, jolloin minulla oli liikaa aikaa nuhjata kotona. Seinät kaatuivat päälle, ahdisti, mikään mukavakaan tekeminen (hömppäsarjat) ei tuntunut kivalta enkä osannut edes ajatella tekeväni jotain hyödyllistä. En aio kertoa, kuinka paljon olen elämässäni tuhlannut tunteja turhuuksiin, edelleenkin niin teen, mutta olenkin aina ollut vähän laiskanpuoleinen. Kodin remontti ei ole edennyt siinä määrin kuin olisi voinut, mikään ei ole edennyt, vaikka mahdollisuuksia olisi kerrankin ollut tehdä mitä vain.

Elämä oli jossain vaiheessa sitä, että kävin töissä, tulin kotiin, teimme yhdessä miehen kanssa ruokaa, söimme ja katsoimme telkkaria. Käytännössä tätä, useina iltoina. Joskus sanoimme jopa ääneen sanan ”lohturuoka”, kun oli ollut raskas tai inhottava päivä: kermaista pekonipastaa ja jälkkäriksi jotain makeaa. Kasvikset ja vihannekset loistivat poissaolollaan. Olo ei ollut hyvä, mutta se oli lohdullinen, se oli tuttu.

Ruokavalio ja liikunta ovat muuttaneet tämän. Nykyään muutun levottomaksi jo miltei ensimmäisen tv-maratonillan aikana, etenkin jos päivä on perjantain kaltainen, enkä ole saanut ”työaikana” aikaiseksi mitään omalta tai yhteiskunnan kannalta järkevää. Osa minusta huutaa: ”Miksi veitte minulta tämän? Miksi en voi enää vain syödä itseäni ja tunteitani tukkoon ja sitten nauttia tasottomasta televisioviihteestä?”

Liikunta ja ruokavalio ovat kuitenkin aiheuttaneet sen, että en (ilman levottomuuden tunnetta) pysty mässäilemään ja notkumaan sohvalla määrättömästi. Joku voisi onnitella tästä minua, mutta asia ei ole ihan niin yksinkertainen ja tämä on juuri se kohta, joka minua noissa tosi-tv-painonpudotusohjelmissa kiinnostaa: mitä sitten, kun ruoka ei ole enää lohtu, palkinto ja elämän sisältö? Mitä sitten, kun on energiaa tehdä jotain muutakin?

Harppoessani tänään kuntokeskuksen portaita mietin, miten moni tekee liikkumisesta sen elämän sisällön. Että kun treenaaminen on kivaa ja se lisää energiaa treenata enemmän niin sitten elämä alkaa pyöriä liikunnan ja syömisenkin ympärillä, vain toisin kuin ennen. Onhan se ehkä terveellisempi tapa, ainakin kropalle, ehkä mielellekin, mutta tuntuu vähän korvaushoidolta. Itsehän liikun, että jaksaisin tehdä kaikkea muuta. Mutta sitten päästään ongelmaan: mitä on se kaikki muu?

Noina tv-syömisiltoinakin elämässä oli sisältöä, kuoroharkat kerran viikossa, sosiaalisia rientoja, vähän jotain muuta säätöä sivussa (kuten vaikkapa yksi remontti), mutta koko ajan väsytti ja ylimääräinen vapaa-aika kului syöden ja televisiota katsellen. Tämä on yksi niitä tiedän-kyllä-paremmin-asioita: ei tuollainen elämä tee ketään onnelliseksi, mutta ei ollut energiaa tehdä isoja muutoksia. Ja nyt kun energiaa on, kaipaan välillä sitä, että voisin vain vanuta koko päivän, hiihtää yöpaidassa huoneesta toiseen ja naureskella toisten ihmetykselle siitä, että eikö todellakaan ollut mitään syytä poistua kotoa koko sunnuntaina.

Lisääntynyt energia ei tee vastenmielisistä asioista yhtään sen helpompia. No okei, ehkä vähän. Tuntuu kevyemmältä hutaista keittiö puhtaaksi, kun ainoa ajatus ei ole se, milloin pääsen vajoamaan sohvan pohjalle. Mutta sen jälkeen olen vastatusten tämän kanssa: mitä minä haluan tehdä? Lukeminenkin on mielestäni asteen television tuijottamista aktiivisempaa, ja erityisesti iltaisin menen mieluummin kirjan kanssa vähän aikaisemmin sänkyyn. Hassua, että siihenkin on nyt aikaa, siinä missä nukkumaanmeno aiemmin aina vain venähti.

Mutta sitten kun iltaruoka on syöty (ja päivän kalorit miltei kulutettu), kun tekisi mieli tehdä jotain, mutta päivän liikuntakiintiökin on täynnä, iskee tietoisuus siitä, että minulla olisi aikaa ja energiaa tehdä jotain mukavaa, mutta en vain tiedä mitä se olisi. Yhtenä painotavoitteena minulla on pitkäaikainen haave, jonka uuden kotimme tilavuus mahdollistaa: kosketinsoitin. Musiikkia minulle. Toisena painotavoitteena (kaukaisempana) on kamera. Mutta niitä ei ole vielä, enkä voi tai halua keskittyä vain niihin. Ihmisiä olisi mukava nähdä, mutta passiivisempi, suurista suruistakin kummunnut elämäntyyli on vienyt kauemmas sitä spontaaniutta, jota ystävyyssuhteisiin aiemmin liittyi. En osaa soittaa tai laittaa viestiä: nähtäisiinkö nyt.

En osaa kerätä listaa näyttelyistä, konserteista, elokuvista, kahviloista, joissa haluaisin käydä ja johon voisin tyhjinä hetkinä tukeutua. Joskus, kun lähden ulos, olen ihmeissäni maailmasta, ihmeissäni ja samaan aikaan aavistuksen ulkopuolinen. Mahdollisuuksia on paljon, ehkä jopa liikaa, ja välillä todella toivon, että pystyisin nauttimaan elämästäni sipsipussin, dippikastikkeen, kolan ja elokuvan voimin. Päivästä toiseen.

En väitä, etteikö lipsuminen tuohon elämäntapaan olisi edelleen helppoa. Olisi se. Erittäin helppoa. Koska elämä on välillä (usein) pelottavaa. Kaikki ne mahdollisuudet, joita minulla on, ne voivat myös jäädä käyttämättä. Olen vuodesta toiseen ollut mieluummin yrittämättä kuin kohdannut epäonnistumisia. Hassua sinänsä, että liikkumisen suhteen pidän itseäni niin saamattomana yksilönä, että olen ikään kuin huomaamatta saavuttanut sen saralla virstanpylväitä ja yllätän itsenikin ajatuksilla siitä, että mielen tasapainon takia liikkuminen ei tässä kohtaa ole vapaaehtoista vaan melkeinpä pakollista. Ilman, että se olisi silti vastenmielistä. Saman rentouden toivoisin siirtyvän muihinkin asioihin.

Ja on se osittain siirtynytkin. Liikunnan ohella muukin elämäni on murroksessa ja yksi tämän blogin päätarkoituksista on purkaa kirjoittamisen lukkoja. Mutta minussa kasvaa levottomuus, jota en enää tukehduta ruualla, enkä vielä tiedä, mihin se lopulta suuntautuu. Odotan sitä, innokkaana, jännittyneenä, vähän myös kauhistuneena. En voi tietää, mitä tuleman pitää. Mutta toivon sen olevan jotain hyvää.