Huomaan edelleen eksyväni selaamaan asuntoja ja katselemaan kesämökkejä. Vyörytän huviloiden kuvia esiin yksi toisensa jälkeen, kauniita, tietenkin kesäisiä, auringonvalossa kylpeviä. Hylkään ehdokkaita hinnan tai koon takia, jätän pois ne, joihin on lautta- tai venematka liian suuren etäisyyden takia (niin kuin tällä kaikella olisi muka todellisuuspohjaa). Mutta tämä aika vain korostaa sitä, mikä niistä kaikista kuvista puuttuu.

Perhe. Ystävät.

Koska mielikuvissani noissa vanhan luotsitilan huoneissa juoksee lapsia, rantaan ottaa kiinni vene toisensa jälkeen, pihalla ovat käynnissä ikuiset rapujuhlat värivalojen loisteessa, joku on aina menossa uimaan, aamiaiselle ilmestyy vastapuristettua appelsiinimehua ja kahvi pysyy kuumana posliinipannussakin, eikä se ikinä närästä. Kaiken keskellä olen minä, mutta vailla vastuuta mistään, vapaana vetäytymään omaan kamariini tai menemään puun alle lukemaan, ehkä joskus laittamaan tulia saunaan. Vieraatkin ymmärtäisivät tämän omalaatuisen luonteeni, mutta olisivat silti valmiita talkootoimiin sellaisia tarvittaessa. Ovet ovat aina auki, myös silloin kun emme itse olisi paikalla.

En tiedä, miksi kuvittelen huvilan saaristossa jotenkin muuttavan tilanteen, joka on arjessamme lähes päinvastainen.

Meillä käy vieraita suht harvoin. Emme harrasta illallisia ystäväperheiden kesken (paitsi ehkä heillä), emme järjestä juhlia juuri koskaan, ja nekin olemme melkein ulkoistaneet. Meille ei kukaan tupsahda kutsumatta kylään, ja ehkä siksikin kaipaan pari talvea sitten edesmennyttä setääni, joka piipahteli satunnaisesti arkeamme sulostuttamassa.

Tietysti tämä elämä on täyttä. Se on juurikin se, että jos pitäisi suunnitella kutsuvansa, tai järjestää, niin järjestämättä jäisi. Mutta jos joku pölähtää paikalle jätskipaketin tai viinipullon kanssa, kenties juuri silloin lapsetkin ovat kiltisti (hiljaa suu täynnä jäätelöä) ja menevät ajoissa nukkumaan, eikä ilta olisi vain yöhön vajoavaa yhtä pitkää unen hakemista (siis lapsilla, aikuisillahan se johtaa siihen, että joutuu vielä nousemaan iltatoimiin, kiroamaan ohikulunutta iltaa ja ajan riittämättömyyttä mihinkään).

Aina ajattelee, että pitäisi olla jotenkin erityistä. Jokin suuri syy. Siis juhliin. Tai kutsumiseen. Tai ainakin jotenkin elämää suurempi yhteys niihin ihmisiin, joiden kanssa viettää hetken aikaa. Onhan se kivaa, jos ystävät ovat läheisiä, ja kaikki on helppoa, mutta joskus kai tökerömpikin seura kelpaisi. Joskus. Sillä edellytyksellä, että minulla on lupa vetäytyä vaatehuoneeseen, jos en jaksa.

On olemassa niin hirvittävän korkeat odotukset ja normit, etten usein edes viitsi alkaa ylittää niitä.

Silloin harvakseltaan, kun meitä johonkin kutsutaan, on useimmiten ollut ihan mukavaa. Vaikka salaa saatan kyllä arvostella. Kamala todeta, mutta ehkä juuri noiden tilanteiden harvinaisuus antaa olettaa, että tämän pitäisi olla elämää suurempaa. Eikä vain elämää. Ehkä siksi olen raskas vieras, mene ja tiedä.

Kannan tätä mukanani lapsuudenperheestäni asti. Mökki oli tärkeä kesäpaikka, mutta sielläkin kävi vain harvoin vieraita. Eihän sitä oltu tai ole mitoitettu etenkään yövieraille, mutta kulttuurimme ei kuulunut se, että pihaan voisi vain pärähtää. Äidillemme satunnaiset vieraat tuntuivat olevan ikuinen stressin aihe, ja isäni oli ihmisten suhteen ronkeli. Samaa olemme noudattaneet me nyt jo aikuiset lapset. Tai ainakin minä.

Tämä aika on tietysti korostanut käpertymistä perheenä. Olen huomannut, ettei se paikoin ole hankalaa, vaan meille jopa melko tavallista. Mutta jo tätä ennen mietin myös sitä, että me rakennamme nyt lapsillemmekin normaalia. Se ei sinänsä ole syy muuttaa omaa käytöstään, jos se kumpuaa persoonallisuudesta, mutta se on ehkä riittävän hyvä syy, jos asioiden tekemisen esteenä on laiskuus tai viitseliäisyys. Tai pelko.

Sen ratkaisemisen voisi aloittaa muustakin kuin hankkimalla luotsitilan. Meillähän on toki kaksikin kesäpaikkaa, jossa oleskella. Erityisesti toisessa voisi olla potentiaalia tällaiseen unelmaelämään, mutta siellä olen huomannut myös sen, että se vaatii paljon, ajallisesti, taloudellisesti ja henkisestikin. Sen lisäksi, että asia ei ole millään muotoa vain meidän käsissämme. Ja vaatisihan se tosiaan myös niitä ihmisiä, joita ylipäänsä kiinnostaisi tulla luoksemme, viettää kanssamme aikaa.

Itse asiassa tälle viikonlopulle oli suunniteltu yhdistelty kylpylä- ja mökkiviikonloppu, joka on toki peruuntunut. Joten olen siis hakenut uusia tapoja olla, ja uskaltautunut ainakin kutsumaan ihmisiä erityisesti mökille.

Ajatukseni kiertävät kehää. Näen ja tunnistan sen. Olen kirjoittanut tästä aiemminkin, ainakin täällä, täällä ja täällä, ja sitten en enää oikeastaan jaksanut etsiä uusia tekstejä aiheesta, koska muuten kenties jättäisin tämän julkaisematta. On kummallista olla niin kovin konkreettisesti kiinni arjessa, niin kuin erityisesti pienten lasten kanssa on, ja samalla pohtia suuria. Miettiä sitä, mitä teen sellaisen elämän eteen tänään, jota kuvittelen vuosien päästä eläväni.

Jotain toki kertoo sekin, että palaan tiettyihin asioihin, paikkoihin, haaveisiin vuosi toisensa jälkeen.

Vai onko edes mahdollista, että jonain päivänä olisin tyytyväinen tässä ja tähän?

Kuvat: Lena Lindell / Pixabay

Olimme mökilla viikonlopun verran maaliskuun alussa. Puhuimme silloin miehen kanssa elämästämme ja toiveistamme. Minä sanoin, että haluaisin viettää enemmän aikaa mökillä, ja että jos se ei sitten ole se paikka, jossa tavataan ihmisiä niin sitten se ei ole. Viittasin tuolla siihen, että mökkimme on pieni, eikä vieraiden majoitusmahdollisuuksia juurikaan ole, nyt kun meitäkin on jo neljä.

Vähänpä tiesin. Olimme mökillä paria päivää vaille neljä viikkoa. Eräänä torstaina tässä jokin aika sitten löimme käytännössä täyseristyksen päälle. Lapsilla olin flunssaa, aikuisilla outoja oireita. Pyörittelimme kauppatilauksia ja kotivaroja, peruimme autoyöjunan Leville ja jäimme kotiin, kunnes hoidimme itsellemme vuokra-auton ja menimme mökille.

Välillä hävetti. Olimme Uudellamaalla, lähellä maakunnan rajaa, mutta tunnin automatkan päässä kotoa. Hoidimme ruoat mukaan ja olimme riittävän ajan karanteenissa, emmekä sen jälkeen käyneet kuin lähikaupassa. Lapset pääsivät helposti ulos, emme nähneet juurikaan muita ihmisiä.

Mökillä oli välillä jopa oudon hiljaista, kun lentokoneiden äänet olivat vaienneet ja liikennettäkin oli ehkä keskimääräistä vähemmän. Ehkä, sillä veikkaan että joillain mökeillä oli etätyöläisiäkin. Meidän mökkinaapurimme pysyttelivät enimmäkseen poissa, vaikka jotain oudon lohdullista oli siinäkin, kun lähinaapuri kävi eräänä päivänä vaihtamassa autoonsa renkaat. Tavallisuutta.

Mökillä oli helppoa ja vaikeaa, kuten kai kaikilla tässä tilanteessa. Käytännön asioihin kului enemmän aikaa, ei ollut juoksevaa vettä, mutta vessaan sai juosta pihan perälle. Toisaalta luonto ja kevään eteneminen oli paljon vahvemmin läsnä ja lähes jokailtaisessa tähtitaivaassa oli pysyvyyden lohdullisuutta.

Välillä oli ihan tavallisia hetkiä. Onnellisiakin. Välillä taas sellaista, että mietin tämän kaiken järjettömyyttä. Lapset pitivät kiinni arjessa, mutta (arki)päivät olivat niin täysiä, että teki mieli nipistää unista, eikä se kannata, koska väsyneenä kaikki vastoinkäymiset korostuvat. Ja niitä tähän arkeen mahtuu. Lasten tyhmäilyjä, ja omia.

Rimat laskettiin alas. Söimme valmisruokia, ruutuaika ei ollut rajatonta, mutta sitä on ollut paljon. Hiukset rasvoittuivat rauhassa vielä yhden päivän ja lasten vaatteiden puhtaus arvosteltiin lähinnä haistamalla. Lähdimme mökille alunperin vain viikoksi, ja vaikka mies teki yhden reissun kotiin varastoja täydentääkseen, jouduin nyrkkipyykille pariinkin otteeseen.

Kokkailuun tuo käsitiskin ja kaasuhellan varassa oleva paikka ei juuri innostanut. Pienempi syö kernaasti purkkiruokaa, mutta isomman kanssa tutustuimme perunamuussijauheeseen (ei paha) ja bataattipyöryköihin (oikein hyvä!). Onneksi valmisruokien hyllystä löytyi itsellenikin muutama eri vaihtoehto, mutta veikkaan että tämän episodin jälkeen ne ovat hetken aikaa pannassa. Olen kaivannut kotoa uunia (pizzaa ja ranskalaisia) sekä noutoruokaa (burgereita ja sushia).

Palasimme kotiin Vantaalle eilen. Mukavuudet ovat mahtavia, mutta ihmisten ja mahdollisten kontaktien määrä ahdistaa. Meillä kun eristäytyminen tapahtui nopeasti kahteen suuntaan: oman kipeilymme takia emme halunneet kohdata ketään ylimääräistä. Tuntuu aivan järjettömältä katsoa, miten ihmiset vain kävelevät tuolla, kuinka ”lähikaupan” pihassa on iltakymmeneltä parisenkymmentä autoa (mökkipaikkakunnalla kymmenen tarkoittaa jo kohtalaista ruuhkaa). Itse perun kaikki pakolliset menot.

Huomenna tulee viisi viikkoa täyteen tätä erityistilannetta. Kaikki alkoi vielä oudosti sellaisella viikolla, jolloin meidän olisi pitänyt olla lomalla, mutta olimmekin kipeinä.

Meillä onneksi vain mies tekee etätöitä, mutta täysi kotiäitiys ei missään nimessä ole kovin helppoa tai luontevaa. En todellakaan ole mikään mallikasvattaja, ja erityisesti nyt törmään siihen toistuvasti. Ja se tuntuu raskaalta, kun tietää, ettei oikeastaan ole vaihtoehtoja.

Tänä aamuna lapsi taas huomasi, että hänen huoneensa ikkunasta näkee suoraan päiväkodin pihaan ja yritti huutaa vanhalle hoitajalleen. Hän tietää, ettei voi mennä vielä päiväkotiin, koska hän on kipeänä. Tämän selityksen otimme käyttöön silloin kun olimme itse sairaina, ettemme voi mennä toisia tartuttamaan. Muuten olemme puhuneet pöpöstä ja olen yrittänyt avata tilannetta lapselle, kertomalla sekin, että vaikka tulemme mökiltä kotiin, emme silti voi mennä kauppaan, kirjastoon tai mummolaan. Päiväkotikin kuulemma taas kelpaisi, enkä ihmettele.

Vaikka tilanne ei edelleenkään ole mitenkään staattinen tai seesteinen, on tässä nyt jo hetken voinut välillä hengittääkin. Etenkin alussa tuntui, että asiat muuttuivat muutaman tunnin välein, erään keskiviikkoillan perheuinnista päiväkotien ja koulujen sulkemiseen oli vain silmänräpäys.

Jossain kohtaa en halunnut tulla pois mökiltä, sillä pelkäsin ulkonaliikkumiskieltoa, joka ei olisi juurikaan vaikuttanut elämäämme siellä, mutta täällä sitäkin enemmän. Tänään emme tosin ole vielä ulkoilleet – myöhäisen kotiinpaluun kunniaksi lapset nukkuivat aamulla yhdeksään!

Kotiinpaluumme aikataulua määritteli yhteisomistajuudessa olevan mökin toinen käyttäjä. Muuten olisimme tulleet ehkä jo aiemminkin, mutta kun tiedossa oli, että mökille ei hetkeen pääse, pitkitimme paluuta. Tässä kohtaa tuntuu vaikealta sanoa, menemmekö mökille taas jossain kohtaa, ja jos niin milloin. Lähes neljä viikkoa sitten lähdin jo kevättakilla, ja olihan siellä muutama aurinkoinen ja lämmin päivä, mutta toppaan pukeutuneena eilen palasin. Toukokuussa tilanne on varmasti jo toinen. Ja vaikka kuinka muuta toivoisin tai haluaisin, en usko että tämä tilanne on ihan pian ohi. Rajoituksia puretaankin, mutta me olemme koko ajan menneet keskimääräistä tiukemmalla linjalla, ja voisin kuvitella, että myös jatkamme samoin jonkin aikaa. Sen lisäksi toki, että nämä flunssat ovat pyörineet perheessä, enkä oikein vieläkään tunne olevani täysin terve.

Kotona on mukavaa, mutta täällä täytyy pestä pyykkiä. Lapsi myös muistutti edelleen kasaamattomasta piparkakkujunasta. Mikäpä sitä olisi tehdessä, kun taivaalta tulee räntää joka toinen päivä tai tunti.

Oma sänky on silti ihana. Ja lasten ilmeet, kun he monen viikon jälkeen pääsivät taas takaisin kotiin. Esikoinenhan sitä osasi odottaa ja piti itsensä pakolla hereillä, mutta pienemmän riemu oli aseistariisuvampaa.

Ja minä itkin tällä välin vastapuhtaaksi pestyn ikkunan edessä miehen kainalossa. Iloa, surua, en oikein tiedä. Haikeutta ehkä kaikkein eniten, koska vaikka paljon pysyy samana, ei mikään ole kuin ennen.