Some puskee festari- ja rantapäivityksiä. Minä olen onnellinen sohvalla yksinäisessä illassa, onneksi vähän viileämmässä, mutta tarkenen kyllä vielä.

Niin. Tällä viikolla harvinaisen myöhäinen uintikerta, kuukin jo möllötti taivaalla, kun lähdimme ajamaan mökiltä kotiin yötä vasten, koska siten säästää aikaa päivistä, mutta unohtaa sen, että sitten se nipistää yöunista, taaperon kanssa rannalla, jossa oli muitakin ihmisiä ja ajattelin että aiemmin olisin pitänyt moisia vanhempia täysin vastuuttomina, että lapsen nukkumaanmenoaika on mennyt jo tunteja sitten. 

Tänään lapsi nukahti aikaisin. Yhdeksältä. Usein muutaman tunnin myöhemmin. Tarkoitus oli ettei. Että vaikka on loma, niin me nousisimme aamulla ajoissa ja menisimme ajoissa nukkumaan. Helteet sotkivat suunnitelmat. Nukkumisesta. Ja muustakin.

Tuntuu, että taas suoritetaan lomaa, tai muutamaakin päällekäin. Lehden deadline osuu mukavasti viimeiselle lomaviikolle ja täytyy myöntää, että olen tapani mukaan siirtänyt tekemistä kohti määräaikoja. Niin toimin, sitten stressaan, mutta saan myös aikaiseksi. Elokuussa korjaan tapojani, kenties, tai ehkä vasta syyskuussa, kun arkipäivisin pitäisi olla muutakin kuin lapsiarkea.

Loma tuntuu jatkuvan loputtomiin. Aina välillä. Välillä se on jo ohi. Arki on yhtä aikaa tässä ja kaukana, koska on kesä ja helle, ja kuitenkin on kakkavaippa ja grillistä loppunut kaasu.

Elämä tekee karhunpalveluksia. Lainasin kirjan. Sellaisen viihdeosaston opuksen. Ajattelin, että lomalukemista. Jo lainatessa hieman epäröin. Enkä turhaan. Luin muutaman luvun. Kyllä, jokin minussa tahtoo yhä sukeltaa tarinaan. Toinen puoli minusta sanoo, että tämä on pelkkää ajantuhlausta. Että saan kyllä kirjan luettua, nopeastikin, ja varmasti jossain määrin nautinkin siitä, vaikka en voi olla varma, olenko jo lukenut kyseisen teoksen, ehkä olenkin, alle kaksi vuotta sitten, enkä muista sitä, mutta se on niin samankaltainen ja siksi niin nopeasti unohdettu. Eikä siinä mitään. Viihde on hyvästä, muta minulla on muitakin keinoja heittää hukkaan kallisarvoista aikaani, en tahtoisi tehdä niin enää kirjallisuuden parissa. En siis vain pysty lukemaan kirjaa. Sen sijaan voin siis todellakin selvittää internetissä kaikenlaista toisarvoista, kuten kaasulaitteiden kiinteitä asennuksia.

Sinänsä asiasta ei kai sopisi olla yllättynyt tai edes kovin pahoillaan. Onhan nykyään lukulistalla sellaisia kirjoja, jotka tuntuvat resonoivan minussa niin vahvasti, että pistän miehenkin käyttämään kesälomansa tunteja lukeakseen saman. 

Päivien rytmi on toisenlainen. Yhä sen unohtaa. Yhä sitä taistelee vastaan. Luulee ehtivänsä. Ajattelee, että toisen ollessa paikalla olisi itse vähemmän sidottuna mihinkään. Vähemmän kenties, mutta ei enää samalla tavalla vapaa. Ei enää kahden aikuisen arkea, saati sitten yhden, sellaista jossa päivät rakentuisivat toisin ja iltauinti olisi enemmän sääntö kuin poikkeuksellista luksusta, olla liikkeellä iltakymmeneltä. 

Tuntuu ettei muutoksia tapahdu. Ja silti tapahtuu. Niitä ei vain itse huomaa. Sitä tottuu niin nopeaan, että unohtaa milloin ”Mikä se on?” -lause ilmestyikään ensimmäisen kerran pojan sanavarastoon, joka ylipäänsä on jo niin järkyttävän laaja, että meillä onkin tuollainen hassu höpöttelijä, jolla on niin selkeästi jo oma maailmansa, miten toinen on jo niin iso ja silti olevinaan niin pieni, kuinka lyhyt oli vauva-aika ja kuinka kaikki silti tuntuu vähän juuttuneen, että elämä olisi ikuisesti tätä pienen lapsen kanssa olemista, eihän se ole, paitsi jos vaikka toinen kierros vielä ja miten sen jaksaa, jos ei nytkään välillä meinaa, kun ajattelee, että elämän ehtojen pitäisi olla jotenkin toisenlaisia –

mutta kyllä vähän hävettää vuodesta toiseen kuljeskelevat pahvilaatikot, vaikka ei kai pitäisi, minä vain käytän aikani toisin, koska johonkinhan sen käytän, sen vähän mitä on ja pikku hiljaa asioille tapahtuu jotain, joskus isompaa ja joskus pienempää.

Enkä pakahdu, vaan olen melkein jopa välinpitämätön ja mietin, että onko se vain suojauskeino, että onko minusta kivempaa taistella tuulimyllyjä vastaan kuin kulkea myötätuulessa muiden kanssa, että kaipasinko kahnausta ja nyt jättäisin taistelut jo toisille. En tiedä. Tiedän, että teen jo älytöntä selvitystyötä, että minulla on osaamista ja tahtoa. Mutta ei juurikaan aikaa. 

Ammattikorkeakoulussa mietin, että tekisin mieluummin parhaimpani ja pientä jälkeä kuin summittaisesti suurta. Joskus sanottiin, että tähtäimen pitäisi olla Broadwaylle, että viitsisi tehdä mitään. Tai kai sitten Hollywoodiin tällä nykyisellä urasuuntauksella. Mutta miksi ihmeessä? Olisipa todella hienoa tehdä vaikka sitten pienestikin parhaansa esimerkiksi tässä yhteisössä. Eikö se riittäisi, jos voisin parantaa yhdenkin ihmisen elämää hetkisen? Mikä on tyytymistä ja mikä on mitäkin? Onhan heitäkin, jotka ovat tehneet isoakin uraa, mutta siinähän se onkin, mikä määrittää menestyksen, kun minulla on kuitenkin kaunis koti ja oma perhe, ihana mies ja komea poika, ihan todella, todella paljon hyvää, että ehkä näiden piti sittenkin tulla ensin, vaikken koskaan asettanut niitä etusijalle, minä ajattelin työtä ja opiskelua, rahaa ja ulkoisia mittareita. Ajattelin itseäni, mutta toisten kautta. 

Enkä jaksa enää pyytää anteeksi ”tuhlattuja” vuosia. Toiset ovat tehneet toisin ja kaikenlaista sattuu, ei kenenkään elämä ole pelkkää satua, siellä on isoja suruja, päättyneitä liittoja ja anteeksiantamattomia tekoja, masennusta ja ahdistusta, kaikkea sitä mitä me harvoin annamme toisten nähdä, kipua ja kyyneleitä, kun me listaamme elämäämme kuin ansioluetteloa, jossa ei ole aukkopaikkoja ja kaikki kokemamme on vain kasvattanut ja vahvistanut meitä.

Hekin, jotka vaikuttavat elämässään ulospäin todella menestyneiltä, saattavat viedä hengen itseltään. Jos jotain, olisi syytä olla kiitollinen. 

Vielä(kin) on paljon sellaista, jossa on ristiriitaa. Kuten yksinäisyys. Kaipaan ihmisiä ja vihaan sitä, etten osaa spontaanisti soittaa ja sanoa, että nähtäisiinkö nyt tai viimeistään huomenna, että ei ole enää päättymättömiä viestiketjuja, jotka kilkattaisivat kymmeniä kertoja päivässä, että sillä tavalla tunnun olevani todella kaukana kaikista – ja samaan aikaan tuntuu etten ehdi nähdä heitäkään, joita tahtoisin, tai vastata viesteihin kohteliaassa ajassa ja että kaikilla on vähän samaa ongelmaa, enkä osaa ratkaista sitä, mutta en toisaalta juuri nyt yritäkään, annan sen järjestäytyä johonkin suuntaan ja vaikka se tekee välillä todella kipeää, ettei ole omaa joukkoa, ettei minua kutsuta paljon mihinkään, etten koskaan ole ollut sosiaalinen eläin, yritän olla pakottamatta, koska sekään ei tunnu hyvältä. Mutta että samaan aikaan kaipaan ja ahdistun ajatusta siitä, että pitäisi rymytä jossain isolla joukolla tai joka lauantai lähteä ravintolaan. 

Tasapainoilua kaikki tyynni. (Sanonta, jonka alkuperää selvitin viime viikolla. Siis tämä tyynni. Kummallinen sana. Enkä enää kunnolla muista, mutta ei kai sillä suoraa lähdettä ollutkaan, arvailuja vain.) 

Vielä muutama päivä sitten olisin otsikoinut tämän, että ei kai se sitten kannata. Oli luovuttajaolo. Ei ehkä siksi, etteikö itse jaksaisi, vaan siksi että olosuhteet tuntuivat olevan pahasti vastaan. En tiedä, mikä tässä välissä niin paljon sitten muuttui, mutta pakko on kannattaa. Etten aio asettua tähän odottamaan sitä, että maailma musertaa minut lopullisesti. Ei se vääntäminenkään aina hauskaa ole, mutta kun joskus saa toisen näkemään asian itsensä kannalta, voi sillä olla yllättävänkin positiivisia vaikutuksia.

Koska vaikka se ei siltä vaikuta, yritän usein asettua liikaakin toisten asemaan. Nähdä toisin silmin. Ammattitautikin osittain. Että joskus onkin syytä puskea minäminäminä-asenteella, eikä ainakaan pyytää etukäteen anteeksi.

Syvälle ovat meihin piirretyt roolit, ei niitä murreta lauseella tai kahdella, mutta joskus niistäkin on mahdollista vapautua, siirtää rajoja tai vähintään todeta tilanne mahdottomaksi ja ottaa etäisyyttä. 

Todeta, että tämän minä tahtoisin ja jos sinusta ei ole siihen niin paska tsäkä. Että ehkä en saa, mutta että kannattaa kyllä. Yrittää, haaveilla, etsiä tietoa, suunnitella – 

ja samaan aikaan elää juuri tässä.