Tahmeus itsen ja elämän välissä
Istun mökin kuistilla. Olen ehkä juuri saanut selville, että mieltäni vaivaava levottomuus johtuu osin kirjoittamattomuudesta. Blogihan ei ole päivittynyt yli kuukauteen ja muutenkin on ollut kaikenlaista. Mies on vapaalla, luulisi siis ehtivän, mutta arkirutiinin muuttuessa lomarytmiksi tuntuu päivistä jopa häviävän tunteja. Samaan aikaan sitä yrittää saada tehtyä kaikenlaista, nyt kun kerran aikaa olisi. Ja muu jää.
Olen ollut kevään ajan mukana työstämässä Myyrmäen uutta paikallislehteä, joka tällä hetkellä kantaa nimeä Myyr York Times. Hauskaa sekin, ja eräänlaista kirjoittamista, mutta ei ilmeisesti riittävää. Tai sitten riittävän uuvuttavaa. En tiedä. Olen koko ajan kiukkuinen. Pohdin kilpirauhaslääkityksen annostustakin, kaikkea, ja joskus saan kuvailtua, että olo on kuin olisi paksussa kuplassa, eristyksissä kaikista ja kaikesta, mikään ei oikein tunnu miltään, mutta kuplasta ei kuitenkaan pääse pois. Hyvin, hyvin, hyvin ärsyttävä olo.
Pohdin blogin siirtämistä muualle. Tällä tahdilla tuskin kannattaa.
Kirjoitin hiljattain parillekin ihmiselle siitä, kuinka elän aika lailla tasaista arkea, tätä lapsiperhe-elämää, ja melkein heti rupesin pelkäämään, että jotain pahaa tapahtuu. Koska liian paljon on liian hyvin. Sitä on tottunut toisenlaiseen. Välillä mietin, että tällaistako toisten ihmisten elämä on koko ajan, että on tietysti vastoinkäymisiä, mutta niiden kokoluokka ja vaikutukset ovat aivan erilaisia.
Sitten sitä lukee ajatusten voimasta ja siinä kohtaa tulee ähky, ettei oikeastaan juuri nyt jaksa, että ei näe kauhean pitkälle, ei ehkä haluakaan nähdä, vaikka sekin välillä ahdistaa, että mitä nyt, mitä vielä, mihin asti pitäisi ehtiä ennen kuin aika jättää.
(Jos joskus olen kirjoittanut ajatusteni samankaltaisesta kelasta…)
Tulisi tarttua johonkin. Tahtoakin olisi. Toisaalta elämä on vähän välimallissa, päiväkotipaikka on haettuna syyskuun alusta, se on ihanaa ja ahdistavaa.
Ehkä nytkin on se. Että saa maistaa vähän muuta. Toistoon tottuu. Turtuu. Tyytyy. Ja sitten kun on hetken toisenlaista, on enemmän vapautta, vähemmän vastuuta, lapsen kannalta vähän valitettavastikin joustavat rutiinit… Tätä vielä tämä viikko. Sitten parin viikon pätkissä kesästä yli.
Mutta mikä nautinto on ollut tämä toukokuu! Toivoin hyviä säitä, nyt toivon jo vähän sateitakin, mutta aurinko ja lämpö ovat hellineet silloinkin, kun lapsella oli korvatulehdus ja meillä molemmilla vatsataudin versio numero kaksi.
Pitäisi osata olla tässä ja samaan aikaan katsoa horisonttiin. Navigoida. Tai sitten antaa virran vain viedä. Hyviin paikkoihin se on vienytkin, tuonut uusia kokemuksia ja ihmisiä, juurruttanut minua Myyrmäkeen oikein hyvällä tavalla. Ei sekään ole ihan itsestään tapahtunut, mutta aika luontevasti silti. Olen päättänyt, että paikallisuus on vahvuuteni. Saa nähdä, miten se alkaa näkyä tässä blogissa.
Helpottaako? Ehkä hieman. Nyt uskallan kenties tyhjentää luonnos-kansiot, joissa on hapuilevia lauseita, liikaa selityksiä ja liian vähän asiaa, vaikka niin kai aina kaikessa.
Sanat ovat huikeita. Ja joskus kirjoittaminen pelottaa. Sitä voi valita, että piiloutuuko. Ei vain taida olla riittävän hyvää piilopaikkaa. Elämä löytää.