Elämä on kuulkaa nyt sillä tavalla tasaisen rutinoitunutta, että tuntuu kuin edellisestä kirjoituksesta olisi ihan hetki. Taitaa olla vähän pidempi aika. Anteeksi en pyytele, mutta kerron että mitä olen tässä puuhaillut.

Päiväuniaikaan olen vihdoinkin (!) aloittanut huoneeni erinäisten rojujen läpikäymisen. Paljon on vielä sellaista, jolle en tiedä mitä tehdä, mutta ainakin osa alkaa löytää paikkansa. Päätäkin selvittää, kun saa tavaroita järjestykseen ja jotain rotia kaaokseen. Huone on edelleen täynnä pahvilaatikoita, lisäksi olen ostanut säilytyslaatikoita ja viikonloppuna on tarkoitus yrittää bongata lipastoja minun ja lapsen vaatteille ja tavaroille. Että on sitten joku paikka, mihin laittaa niitä läpikäytyjä.

Asioiden arvottaminen on tietysti hetkittäin tunteellista. Monta nauruakin on päässyt esimerkiksi vanhojen kirjeiden ja korttien tiimoilta, mutta ilmassa on myös haikeutta, kun kirjoittajana on kenties joku, jota ei enää ehkä ole ollenkaan olemassa tai ei enää läsnä tässä omassa elämässä. Joskus harmittelin, etten ole voinut säästää itselleni kaikkia kirjoitettuja kirjeitä, mutta tässä kohtaa ohitan omat muistiinpanoni aika kevyesti, suurin osa niistä koskee epämääräisiä ihmissuhdekuvioita. Olisihan sitä voinut energiansa paremminkin käyttää… Menneet ovat menneitä, tänään ollaan tässä.

Ja aika hyvin ollaankin. 

(Viime vuonna pojan syntymän kunniaksi ostettu joulupallo. Suloinen. Pallo. Ja poika.)

On tämä rutiinikin välillä raskasta. Tällä hetkellä tuntuu, että kaikkeen menee aivan älytön määrä aikaa. Kun on ollut mahdollisuus hidastaa, olen tehnyt sitä oikein urakalla. Se ei aina tee ihmiselle hyvää. 

Ostin Haylie Pomroyn Nopea aineenvaihdunta -kirjan. Oli alennuksessa, on puolustukseni. Aiemminhan jo hymyilin kirjan opeille, ja teen edelleen samoin. Silti nyt haluaisin oikeastaan olla suunnittelemassa neljän viikon ruokalistaani. Ruoka-allergioiden takia en voi käyttää juurikaan valmiita reseptejä. Ja suunnitella on pakko, vähintään viikon verran pitää olla pakka kasassa, ennen kuin tuollaista urakkaa edes aloittaa. Niinpä. Että jättäisin neljäksi viikoksi sokerin, vehnän, maissin, soijan ja maitotuotteet sekä ainakin kaikkein kofeiinipitoisimman kahvin… Todennäköisesti pahaa päänsärkyä odotettavissa. Samaan aikaan ateriaehdotukset saavat minutkin kuolaamaan. 

Tietysti myös lupaus mahdollisesta painonpudotuksesta koukuttaa. Enemmän kaipaan kuitenkin hyvää oloa. Koska nyt olo ei ole hyvä. Vaikka univaje alkaa vähitellen täyttyä (aika monena yönä yli kahdeksan tuntia unta!), ei energia riitä mihinkään. Ei edes iltapäiväisen kahvin ja pullan voimalla. Kahvia voi tietysti aina keittää lisää… 

Sehän on jännä, että kaikenlaiset muutokset tuntuvat niin kovin vaivalloisilta ja vaikeilta toteuttaa. Kun siihen pahaan oloon turtuu ja tottuu. Niinpä yritän ajatella, että minulla on huikea mahdollisuus kokeilla moista ruokavaliota ja sen hyviä vaikutuksia. Voi olla ettei niitä tule. Voi olla että tulevaisuus on tästä eteenpäin paljon kirkkaampi. 

Tämä on kuitenkin siitä harvinainen tilanne, että olen hoitovapaalla ja siten syön useimmiten kotona. Minulla on mahdollisuus muokata päivääni syömisten mukaan. En ehkä tiedä parempaa kohtaa toteuttaa tällaista.

Vaikka aloittamista miettiessäni tajusinkin, että miehen hiihtoloma osuisi tuon neljän viikon ajalle. Sitten totesin, ettei elämäni tavoite voi olla se, että saisin lomalla herkutella mahdollisimman paljon. (Ja miten niin lomalla? Aika arkipäivästähän tuo on. Herkuttelu siis.)

Saattaa siis olla, että blogi hiljenee kiukkukohtausten takia. Toinen vaihtoehto on tietysti se, että lisääntyvässä energiassani tuuppaan joka päivä jotain eetteriin. Heti sen jälkeen, kun olen suursiivonnut kodin sekä hionut ja maalannut pinnatuolit.

Jossain viisaudessaan ihminen ymmärtää, että joskus jotain kannattaa ostaa uutena. Kuten huonekalut. Ettei kanna niitä kotiin tuunaustarkoituksessa. Juuri nyt en ehdi.

Toisaalta huomasin, ettei uuden ostaminen poikkea paljonkaan käytetyn tavaran hankkimisesta. Valikoimaa ei lopulta ole kauheasti, tai vaikka olisikin, se on vaikeasti saavutettavissa. Silti vähän hirvitti ostaa talvitakki jo toisesta käydystä kaupasta. Kun se ei ollut sellainen kuin olin ajatellut. Hyvä on, vähän liiankin lämmin, eikä musta. Mutta kun en käynyt kaikkia mahdollisuuksia läpi. Kirppiksillä tottuu siihen, että valikoima on rajallinen ja sieltä ostetaan, jos sattuu sopimaan.

Olen tällä hetkellä hyvin ekologinen kuluttaja, koska en yksinkertaisesti ehdi kauppoihin ostamaan niitäkään, mitä oikeasti tarvitsisin. Ja kun hankinnat eivät ole halpoja, vaan toivottavasti kestäviä ja pitkäikäisiä, pitää ostopäätöstäkin ehtiä kypsyttelemään. Alet eivät kiinnosta, paitsi vähän, kalliimmissa tuotteissa kun alennusprosentti oikeasti tuntuukin. 

Silti haluaisin karsia, vieläkin vähemmäksi, ja tehdä ne tärkeät hankinnat huolella. Pukeudun kotona lähes kokonaan mustaan, siitä haluaisin päästä eroon. Kuin myös akryylisestä neuletakista, joka on kyllä lämmin (onhan se muovia), mutta jonka neule on ihan nypyillä ja joka kasvattaa itselleen viikossa kainalokarvat. 

Lapsenkin myötä luonnonmateriaalit kiinnostavat. Sappisaippuaa kuluu ja hyvä niin.

Syömisestä vielä. Kun sitä urautuu. Monin tavoin. Sitten menee kylään tai näkee netistä että miten toiset syövät ja onkin ihan että ahaa! Tuollainenkin on mahdollista. Kauppatilausta täyttäessä taas tuntuu, että kinkkukiusaus on oikein hyvä lounas moneksi päiväksi (ja onhan se). Mutta että ruoka voi olla nautintoa ja uusia makuja, niitäkin tuon dieetin myötä toisin elämään, täytettyjä herkkusieniä esimerkiksi, miksei meillä koskaan ole sellaisia? 

Olisi aika myös kokeilla vanhojakin tuttavuuksia, nyt kun allergialääke on ollut jo syksystä asti tauolla. Että mitä tekee tuo tai tämä, voisinko laajentaa ruokavaliotani yllättävilläkin tavoilla.

Kyllä minä nautinkin tästä rutiinista. Se on aika helppo. Oman ajan vähäistä määrää on vaikea kestää. Sitä, että ehtisi kunnolla keskittyä johonkin. Että voisi sukeltaa pariksi päiväksi vain järjestelymoodiin. Mutta tällaista tämä nyt on. Hyvää on, tahdon edelleen itselleni muistuttaa. En halua arvottaa elämääni sitä kautta, että paskemminkin voisi mennä, paljonkin paskemmin, mutta välillä on hyvä havahtua siihenkin. Ja siihen, että vaihtoehtoja on. 

Ja miehen hiihtolomakin tulossa ihan pian! (Pian, pian, sanoisi poika. Uusia sanoja tulee joka päivä.)

Mutta voihan sitä välillä vähän ravistella itseään. Vaikka musiikin tahtiin. Joku sanoisi sitä tanssimiseksi.