Joka aamu kaataessani kahvia mukiini ajattelen olevani väärässä paikassa. Nykyisin tiedän, että se on vain tunne vailla välttämätöntä paloa tekoihin, mutta kyllähän se pistää miettimään. Se ei ole epätoivoinen olo, se on sellainen haalea mutta selkeä ajatus: jossain muualla. Olen myös oppinut ymmärtämään, ettei se ehkä liitykään paikkaan, että siirtämällä tämän saman elämäntilanteen toisenlaisiin olosuhteisiin olisin jotenkin tyynempi, en halua sanoa onnellisempi, koska en tiedä onko kyse siitä, ei ehkä suoraan onnellisuudesta mutta jollain tavalla sellaisesta järkkymättömästä rauhallisuudesta, jolla jotkut joskus toteavat olevansa täysin oikeassa paikassa. Ehkä paikka on väärä, ehkä aika. Mutta jos jotain olen tästä elämästä oppinut (ja se on lopulta aika vähän) niin sen, että pienilläkin muutoksilla voi tehdä ihmeitä, ja kenties isompiakin kuin niillä radikaaleilla. Kun se oma minä, tunteet ja ajatukset seuraavat mukana minne tahansa menenkin. Niinpä en hirvittävästi haaveile, ihmettelen vain, mietin mistä tuo tunne tulee ja miksi juuri kahvia kaataessa, ja voiko olla että kenties kaipaankin menneeseen, vaikka kuvittelisin haluavani vain eteenpäin.

Mene ja tiedä.

Vihaan tätä väsymystä ja puuroa, joita se ajatuksistani tekee. Teen nykyään kirjoitusvirheitä. Ennen en tehnyt. Oikeasti, vain hyvin harvoin. Nyt kun kirjoitan ja luen tekstiäni, huomaan korvanneeni sanat toisilla ja käyttäneeni puhekielistä muotoa keskellä kirjakielistä lausetta. 

Vielä ärsyttävämpää on mielessään palata keskusteluihin, usein seuraavana päivänä (tekeekö tätä kukaan muu?) ja huomata, että oli joku lause, johon olisi halunnut puuttua, kysyä, kuulla lisää, mutta ei ehtinyt tai jaksanut, kenties poika teki jotain ja vei huomion, tai ajatus vain karkasi. Sitten nolona mietin voinko laittaa viestiä perään, että mites tämä juttu nyt menikään, koska on myös mahdollista että siitä keskusteltiin, mutta en vain muista sitä.

Olin aiemmin ihan saakelin skarppi. Jopa ärsyttävyyteen asti. Ihmettelin, jos mies ei muistanut lueteltuja faktoja yhden keskustelun perusteella. Minä yleensä muistin. Enää en. 

No, kenties tässä aivosumussani unohdan ajatella itsestäni samoin kuin aina ennen. Koska sillä on paljon merkitystä miten puhun itselleni. Olen päättänyt puhua kauniimmin. Olen päättänyt olla pyytämättä anteeksi haluani kirjoittaa, koska kaikille muille se on yleensä ollut paljon pienempi ongelma kuin minulle itselleni. Muillehan se on yleensä ollut jotain upeaa ja eksoottista… 

Sen unohdin sanoa edellisessä kirjoituksessani. Että tuollaiset hetket kuulostavat hienoilta jonkun toisen kertomina. Ne ovat vähän korkeammalla, enemmän irti kuin monen arkinen elämä, tai ainakin miltä minun arkinen elämäni tuntuu. Tuollaisista hetkistä luen haastatteluissa ja blogeissa ja ajattelen, että olisipa se noin helppoa. Mutta kun se on! Ja se on minun tarinani, minun hetkeni, ja vaikkei siitä koskaan syntyisi mitään sen kummempaa, haluan vaalia sitä, koska se muistuttaa minua että se on mahdollista, että se onnistuu kesälomaretkellä auton takapenkillä, että aina ei ole pakko edes istua työhuoneella tai koneella tai muistikirjan ääressä (vaikka se kannattaakin olla saatavilla), että se on mahdollista tässä elämässä, tässä, ettei tarvitse muuttaa mitään, tai ei mitään muuta kuin naksauttaa omat ajatukset uuteen asentoon.

Helppoa se ei ole, mutta mahdollista. Joskus myös helpompaa kuin kuvittelen.

Sitä voi välillä huijata itseään. Ihan todella. Tehdä jotain vähän salaa itseltään. Ei julkaista kuulutuksia, ei tehdä suuria päätöksiä, pieniä vain, vaivihkaa. 

Siksi en tässäkään lupaa sen ihmeellisempää. Mutta mietin, uskallanko oikeasti sanoa oikeista asioista, en ole nyt tyytyväinen tähän, uskallanko itse riittävästi vai pysyttelenkö laitamilla, olen laittamatta itseäni riittävästi likoon, vaadin toisilta asioita joita minun itseni pitäisi tehdä, odotan että joku tulisi ja sanoisi ja korjaisi ja laittaisi. 

Oikeastaan haluaisin, että joku paistaisi minulle lettuja.