Koska sen on oltava merkki, että vauva elämöi juuri samalla hetkellä, kun mies viiltää itseään keittiöveitsellä ja kiroilee.

Tietysti on ilta. On ilta, koska tällaiset asiat tapahtuvat aina iltaisin ja pyhien aattoina, vain harvoin virka-aikaan, jolloin voisi kävellä tien toiselle puolelle ja pyytää tekemään jotain. On ilta ja taksi on tilattu.

Ei, haava ei tulehdu eikä mies saa jäykkäkouristusta, koska hän on matkalla tikkauttamaan sormeansa ja saamaan kaiken tarvittavan hoidon.

Mutta vauva itki ja sen on oltava merkki.

Vierestäsi kuuluu tasainen tuhina ja yrität pitää itseäsi väkisin hereillä, väkisin näinä aikoina kun et muuta tekisi kuin menisi nukkumaan, miten nämä tällaiset tapahtuvatkin silloin kun nukkumaanmenoajasta on jo hetki aikaa.

Rauhoitu nyt. Hetken kuluttua mies on taas kotona.

Sen on oltava merkki, ettei mies laita viestiä, vaikka sanoi ettei laita, koska on vaikea kirjoittaa, ettet voi millään tietää missä mies menee.

Istuu aulassa, televisiosta tulee yötsätti ja katossa vilkkuu rikkinäinen loisteputki. Ei, sellaista on julkisen puolen päivystyksen auloissa, jossa istuvat iloisesti sekaisin kaikki. 

Ei, mies ei ole päässyt lääkäriasemalle asti. On yö, arki-ilta, vain vähän liikennetta, vuoroonsa väsynyt taksikuski, yliaikaa painava ison kuorman ajaja, kaasujalkaa koetteleva nuori mies tai vain joku, jonka huomio herpaantuu. On kaksikaistainen tie, liikaa nopeutta, liian paljon huonoja yhteensattumia. Mies ei ikinä olisi taksissa, jollei olisi tarvinnut tikkejä haavaansa, jonka syntymän aikana vauva elämöi. Sen on oltava merkki.

Rauhoitu nyt. Ovelle ei tule poliiseja. Sinusta ei tule yksinhuoltajaa. Sinä et havahdu parin päivän päästä siihen, että olet unohtanut ehkäisyn ja että kuin ihmeen lailla olet saanut alulle pikkusisaruksen, jonka kohtalona on olla syntymästään saakka puoliorpo. Tämä tapahtumien suma ei ole osiansa suurempi. On vain epäonninen iltapala, hetki huolimattomuutta, haava ja verta, ei sen kummempaa. Sinä et makaa sängyssäsi ja pelaa typerää nettipeliä, että voisit myöhemmin muistaa tehneesi niin, juuri silloin kun.

Juuri silloin kun puhelin piippaa viestin mieheltä, että hän odottaa pääsyä lääkärille. 

Vauva tuhisee. Sinä lopetat pelin ja käyt nukkumaan. Jätät puhelimeen äänet päälle, vaikka pelkäät niiden herättävän lapsen, sinä haluat kuulla kaiken. 

Mutta uni on vaativa ja havahduttuasi ensimmäisiin kilkkeisiin kerrot käyväsi nukkumaan. Ihan pian mies on kotona. Jostain syystä matka takaisin kotiin ei tunnu yhtään niin pelottavalta. Ei, vaikka et voisi millään tietää.

Sillä merkkejä ei ole.

Jätät valot palamaan kotiintulevaa varten. Heräät siihen, kun mies rapistelee olohuoneessa. Menet häntä vastaan. Sormi on tukevasti siteissä, miestä ottaa päähän, sinä halaat, kaikenlaista sattuu.

Yöllä yksin sängyssä ajatukset tuntuvat kovin konkreettisilta, ravistat niitä pois, pelkäät että jos osaat kuvitella, niin voi todella tapahtua. Vaikka tiedät että tapahtuu vaikkei koskaan osaisi kuvitella, ettet edelleenkään ole kokenut puoliakaan niistä suruista joita pelkäsit. Surua on ollut, mutta se on yleensä toisenlaista, ettei se koskaan ole sellaista kuin ajattelisit, ettet ikinä voi harjoitella sellaisia tunteita eikä sinun siis edes tarvitsisi.

Loogisesti ajatellen vauva kenties kuuli miehen kovaäänisemmin sorauttaman ärräpään ja unensa kevyessä vaiheessa vaihtoi samalla asentoa, itkaisi muttei herennyt hereille asti.

Tai sitten niillä kahdella asialla ei ollut mitään tekemistä toistensa kanssa.