Oma koti kullan kallis
Palatessa väsyttää ihan yhtä paljon kuin lähtiessä. Ehkä vähän enemmänkin, jos mahdollista.
Yhden illan minä nautin siitä, että osaan tehdä kaiken autopilotilla. Että asiat ovat tässä ja tuossa ja tuosta painan ja käännän, makuuhuoneessa on niin pimeää, että me nukumme syvää unta ja pelästytämme itsemme ja toisemme hereille, aamulla kello soi ja kohta on taas mentävä.
Pienin reissumies alkaa osoittaa väsymisen merkkejä. Kotiinpaluu oli vain hetken helpotus, seuraavana päivänä juna taas vie, tällä kertaa kohti Vaasaa. Maisemat vaihtuvat tuntureista merenrantakaupunkeihin, tunnelma menetetystä nuoruudesta (iltaisin ajoissa nukkumaan ja siksarilla tarkoitetaan tasan kuuden pilttipurkin pakkausta eikä mitään muuta) ei oikein mihinkään, matkan tarkoitus ei ole vielä päässyt ajatuksiin asti, vaikka perässä ajavan auton takakontissa kulkevat suruvihot ja pukupussit.
Isommatkin reissuihmiset ovat jo aika lailla olemisensa äärirajoilla. Päivät ovat olleet yhtä silppua, on kivaa kulkea, mutta nyt mielelläni pysähtyisin, jäisin, olisin. Sylittelisin, pientä ja isompaa. Söisin pekonipastaa ja nukahtaisin päiväunille sohvannurkkaan.
Olen avannut teksti-ikkunan kymmeniä kertoja, kirjoittanut alkuja ja jättänyt kesken. Joutunut jättämään kesken ja joidenkin aiheiden kohdalla nolostellut. Nähnyt painajaisia unohtuneesta kamerasta ja sitten todennut, etten jaksa ottaa kuvia, että nyt on enemmän kaikkea muuta kuin sommittelua, enkä silti räpsäise edes kännykkäkuvia. Filmit täyttyvät pojan kuvilla, mutta en halua julkaista niitä, vaikka kohde on mielestäni (tietysti!) mitä valokuvauksellisin.
(Metatason kuvitusta.)
Minä haluan arkeni. Tällä hetkellä tosin kuvittelen, että se olisi jotenkin määriteltävissäni, vaikka eihän se ole. Mutta kun yrittää roikkua kiinni rutiininrippeissä ja kaikki menee sinänsä ihan hyvin, vaikka tietääkin että itku on ihan kulman takana, äidillä ja pojalla, sitä tajuaa miten paljon helpompaa on vain olla ja pyöriä niissä tutuissa ympyröissä. Ja ymmärtää, miten paljon enemmän aikaa kaikkeen menee, kuinka paljon pienemmät ovat ne välit, joissa jotain voi tehdä. On ihanaa, että on hyväntuulinen lapsi, mutta jos se sama lapsi yhden päivän aikana vetää muutamat itkupotkuraivarit niin kyllä sitä itseään vähän soimaa, etten ole voinut tarjota ennakoitavia ja sellaisia olosuhteita, joissa voisi turvallisesti nukahtaa päiväunille.
Ja sitten varastan vartin junassa Vaasaan kertoakseni teille tästä. Eteisen puolella vauva etsii hiki päässä unta vaunukopassa. Ihan pian olemme perillä. Vielä kaksi yötä.
Intoni suunnitella yhtäkään reissua on yhtäkkiä kaikonnut. Minä haluan vain takaisin kotiin.
