Liikehdintää

9.2.2017 Elina Ii.

Koska syödään?

Kun mies tekee etätöitä, vauva nukkuu pisimmät päiväunet pitkiin aikoihin, minä istun sohvalla ja mietin että pitäisi tehdä jotain hyödyllistä, yritän ottaa päiväunet, mutten onnistu, pistän sentään pesukoneen pyörimään, mutta muuhun en ala, en vaikka vähän tekisi muutenkin mieli, mutta myös osoittaakseni, ettei minun arkeni ole pelkkää sohvalla istumista ja hengailemista pojan nukkuessa päiväuniaan.

Tavallisesti tähän mennessä poika olisi ollut hereillä jo tunnin, vaatinut varmaankin vaipanvaihdon ja ehkä vähän ruokaa, todennäköisesti myös viihdykettä, sekä pientä vahtimista siihen että milloin onkaan seuraavien (lyhyiden) unien vuoro.

Juuri kun luulee jotain oppineensa. Yritä tässä sitten rytmittää päiviä jotenkin, kun ajattelee että toinen nukkuisi vaunuissa pitkään ja hyvin, mutta herääkin kesken lenkin puolen tunnin unien jälkeen ja känisee koko kotimatkan, mutta kotona on jälleen yhtä aurinkoa ja pirteyttä, vaikkei nukkunutkaan enempää. Se mikä toimi eilen, ei kenties toimi tänään mutta huomenna ehkä taas.

Minä istun sohvalla ja pyörittelen blogiotsikoita mielessäni. Ajatus ei juokse, ei siitä huolimatta, että edellinen tekstini on ollut luetuin pitkiin aikoihin. Mutta se roikkuikin luonnoksissa tovin, kunnes täydensin sen ja julkaisin, itsekin ihmetellen koherenttia kokonaisuutta. Ei siis toivoakaan, että pystyisin tänään samaan.

Tänään en pysty juuri mihinkään. Eikä minun tarvitsisikaan. Mutta kuulkaa kun sanon: äitiyslomalla voi olla myös tylsää. Että voi käydä puuduttavaksi tämä elämä, kun odottaa että poika herää, että saa syöttää ja vaihtaa vaipat ja alkaa kyttäämään niitä uusia unia. Välillä voi tietysti halutessaan vaikeuttaa arkeaan sopimalla erinäisiä tapaamisia ja yrittämällä lähteä (peruutettuihin) jumppiin, mutta joskus ne todella tuntuvat arjen vaikeuttajilta eivätkä ylimääräistä energiaa tuovilta asioilta.

Väsyneet aivoni pyörittävät samoja, kuluneita ajatuskulkuja. Yhä helpommin ne lipsahtavat sinne, minne ei kannattaisi, mistä olen jo opetellut kampeamaan pois. Ajatteluun on aikaa. Kun hyssyttää toista nukkumaan tai nostaa pyykkejä kuivumaan tai kävelee vaunujen kanssa kaupungilla. Ajattelemaan ehtii aina. Valitettavan harvoin ajatus keskittyy iloitsemaan nykyhetkestä.

Äitiarjessa mikään ei ikinä tule valmiiksi. Ja se risoo. Ei tule sellaista hetkeä, että nyt minä tein tämän, huh, se on nyt valmis. Ja vaikka tulisikin, tuo typerä, ajattelemaan ehtivä mieli kyllä muistaa muistuttaa kaikesta muusta tekemättömästä. Tai sitten tulee se seuraava välipalan paikka ja kauniiksi kuurattu keittiö on jälleen kuorrutettu leivänmuruilla.

Ja syöminen, se on se kaikkein helpoin päivän piristys. Ruokaa, herkkuja, välipaloja, kahvia. Välitön palaute. Tämä hyvä. Voi miten kaukana olen kaikesta oppimastani.

Tai sitten mieli juoksee jo kauas, kesään, purjeveneelle, mökeille, kaupunkien kaduille. Että olisi jotain odotettavaa. Ja samalla pelottaa, että reissuista tulee suorituksia, jotain josta täytyy selvitä, että pääsee takaisin kotiin. Että elämästä tulee suorittamista. Tämä vielä. Ja tämä. Sitten kohta.

Ei kun nyt.

Mutta ei voi elää vain tässä hetkessä. Onnellisuudestakin on opittu, että toisinaan on tehtävä epämiellyttäviä asioita voidakseen olla onnellinen. Että joskus on harjoiteltava osatakseen sitten myöhemmin.

Niinpä minä voisin kai nyt laulaa. Mutta on päiväunilla oleva poika ja etätöitä tekevä mies. Poika voisi herätä ja mies kuulisi. Kuulisi, miten harjoittelen. Vaikka minä kuuntelen joka päivä säriseviä kitarankieliä, en haluaisi hänen kuulevan, kuinka en aina ylläkään sinne minne haluan tai kuinka hengitys ei osu kohdalleen. Minä harjoittelen salassa. Tai siis en harjoittele, koska sellaista aikaa tuntuu olevan niin kovin vähän.

Minulla on nyt sellainen olo, että tämä tekstini on totaalista tajunnanvirtaa ja kelvotonta julkaistavaksi. Siksi kai lieneekin syytä painaa nappia mahdollisimman pian, ennen kuin sensuuri iskee. (Loput) linkit jääköön laittamatta, kuvat tekstin seuraksi kaivamatta.

Toisinaan, niin, edes osittain loppuun asti hiottua ajatusta, hautunutta, terävää ja kohdistettua, ja toisinaan taas tällaista. Pelkkää rönsyä.

Nyt jos kävisin (uudelleen) päiväunille sohvalle, heräisikö poika vieläkään?

(Niin ja vastauksena otsikon kysymykseen: ihan pian on välipalan aika.)

Suhteet Oma elämä Vanhemmuus

6.2.2017 Elina Ii.

Lasten saamisesta ja lapsettomuuden ymmärtämisestä

Odotusaikana luin jotain horror-kirjaa vauva-arjesta. Se oli sen verran karmivaa, että jätin kirjan kesken. Synnytyksen jälkeen luin kirjan lapsettomuudesta. Anna-Kaisa Hakkaraisen ”Ihmeet tapahtuvat muille: lapsettomuuspäiväkirja”. Kirjan, joka ei päättynyt niin kuin usein kuitenkin toivoo käyvän, eli onnelliseen odotukseen. Mutta sen luettuani ymmärsin.

Ymmärsin, että minä en tiedä mitään. Kommentoin kerran, että olisin mennyt lapsettomuustutkimuksiin pian, että olisin halunnut tietää mikäli esteitä olisi, koska sillä hetkellä kun vauvalle annettiin lupa tulla, koko elämä muuttui lapsiperheen tulevaisuudeksi. ”Sitten kun meillä on muksu.” Ajatus siirtyi odotusvaihteelle. Milloin, miten, kuka?

Olen yhä samaa mieltä, olisin halunnut tietää, olisin halunnut tutkia. Entä jos mitään ei olisi selvinnyt? Kilpirauhasen vajaatoiminta ja ikä ovat jo sellaisia asioita, jotka olisivat voineet vaikeuttaa raskaaksi tulemista tai raskauden etenemistä. Ensimmäistä voi hoitaa, toiselle ei voi oikein mitään. Entä jos siinä olisivat olleet syyt? Ei muuta vikaa, ei laiskoja uimareita tai ovuloimattomuutta, ei selkeää syytä. Mutta ei vain tärppäisi.

Minä koen, että lapsen syntymä on niin suuri muutos, etten pääse takaisin aikaan ennen sitä. Sellaisia muutoksia voi olla muitakin, en siis sano että vanhemmaksi tuleminen olisi ainoa yksilön maailmaa järisyttävä tekijä. Mutta minä en pääse enää takaisin siihen aikaan, jolloin poikaa ei ollut – edes tuloillaan. Enkä minä etenkään pääse siihen aikaan, ettei poikaa olisi ikinä tullut eikä tulisikaan.

Yritän muistaa sen. Kun istumme ravintolassa ja kaikki eivät ihastelekaan vauvaa. Yritän muistaa, että ihmisten takana saattaa olla tarinoita, ja että toiselle voi tuottaa suunnatonta tuskaa, että minä kehtaan tuoda pienen käärön mukanani, että keskustelu kääntyy lapsiperheen arkeen, vitseiksi naamioituihin katkeriin kertomuksiin ja väsymyksen vähättelyyn. Sillä vaikka se olisi kuinka karmeaa, se lapsiperheen arki, se on kenties sellaista, joka joltain toiselta jää kokematta, vaikka hän kuinka sitä toivoisi ja haluaisi.

Enkä minä silti ymmärrä. Kirjaa lukiessani ihmettelin negatiivista otetta ja ajatuksia, joita tällä äidiksi tahtovalla kirjoittajalla oli. Pikku hiljaa pääsin niihin jotenkin kiinni, mutta ajatus on silti minulle miltei mahdoton. Mahdoton, koska meillä kotona tuhisee pieni ihminen, minä saan seurata kasvun ihmettä ja olla monesti hiljaa kiitollinen siitä, mitä minulle on suotu.

Elämä olisi voinut olla hyvää muutoinkin. Minä ainakin valehtelin itselleni, ettei lasten saaminen olisi elämässäni tärkein asia. Ettei se olisi ikinä ollut. Koska jos olisi, olisin tehnyt toisenlaisia ratkaisuja jo aiemmin. Sitten jouduin toteamaan, että jos toivon, etteivät kuukautiset ehkäisystä huolimatta alkaisi, on kenties aika antaa luonnolle mahdollisuus. Mutta me mietimme myös toisenlaista elämää ja sen hyviä puolia. En vain saa siitä enää kiinni, paitsi niinä hetkinä jolloin hermostun siihen, etten ainakaan olevinaan voi mennä rauhassa suihkuun ja että jos vauvaa ei olisi niin voisin tehdä ihan mitä vain. (Kyyninen sivuhuomautus: en tehnyt, turha siis syyttää lasta unelmien romuttumisesta, suojelkaa minua siltä harhaluulolta.) Eikä se ole yhtään sama asia.

Mitä minä yritän sanoa? Että ymmärrän, etten voi ymmärtää? Että jeesustelen käärö sylissäni kuinka lapsettomuus voi olla ihmisen elämän suurin kriisi? Että minä haluaisin puhua heidän kanssaan, joiden kohtalona kenties on tyhjä syli, mutta ettei minusta ole millään tavalla heille apua, koska minä olen saanut tämän, että minun kiinnostukseni on toisaalta vain sairasta tirkistelynhalua, tahtoa ymmärtää asian toista puolta, että olisi voinut mennä toisin? Ei mennyt. Meillä meni näin. Edes sillä, että olisi voinut mennä toisin ei suoda kulkukorttia lapsettomuuden kokijoiden puolelle.

Ja se raja ilmeisesti on olemassa, vahvana. Minulle sitä ei ikinä ollut, koska vaikka olinkin siellä lapsettomien puolella, häilyin aina rajalla, se oli vain väliaikaista ja olosuhteista johtuvaa ja jotain sellaista, joka olisi helposti muutettavissa. Minä en koskaan todella nähnyt sitä piikkilankaa tai niitä tullimiehiä. Minulla oli passi (vaikken sitä tiennytkään), minulle se oli vain läpikävely, ei jotain sellaista, jonka takia pitäisi piileskellä odottamassa vahdinvaihtoa ja yrittää vilahtaa kenenkään näkemättä yli, ja sitten tulla käännytetyksi, satunnaisesti, kenties pelkän olemuksen takia.

Sitten on tietysti heitä, jotka eivät edes lähesty tuota rajaa. He pysyttelevät vapaaehtoisesti kauempana, heille tuo passintarkastuspiste ei ole portti paratiisiin vaan johonkin paljon pahempaan. Enkä minä voi kenellekään sanoa, että kannattaa hankkia lapsia. Tai ettei kannata. Ettei ainakaan yksin. Tai vaikka sitten yksin, maksoi mitä maksoi. En minä tiedä. Meillä kävi näin. Me saimme sen mitä kuvittelimme haluavamme. Enkä minä muuttaisi mitään (paitsi parin suihkun ajaksi). En antaisi pois, enkä luopuisi.

Mutta ettemme olisikaan saaneet, sitä minä en osaa enää kuvitella.

Vaunut parvekkeella

Suhteet Ystävät ja perhe Raskaus ja synnytys Vanhemmuus