Harmaata maisemaa

Viidettä päivää jatkuva kurkkukipu vie mehut. Kun ristiäisaamuna silmät ristissä lääkärisetä kurkkuun kurkattuaan käski syömään samanlaista särkylääkekomboa kuin sektion jälkeen, jaksoi vielä naurattaa. Aamuyöllä puoli viiden aikaan herätessä en enää ylenkatsonut neuvoja, odottelin vain tuskaisena että kipu hälvenisi sen verran että uni veisi loput. Olen palellut ja hikoillut ja napsinut nappeja, koska en muuta voi, virusperäisellä diagnoosilla tässä mennään.

Nyt olisin varmaan käynyt lääkärissä jo muutenkin, noinkin varhainen puuttuminen tilanteeseen johtui ainoastaan vauvasta. Pieni tuntuu onneksi selvinneen vähäisellä nuhalla. Voin vain kuvitella, kuinka kauhea vauvan olisi sairastaa vastaavaa ja kuinka kamalaa olisi yrittää lievittää näitä pienen ikuisuuden jatkuvia oireita.

Kolme päivää on kai se standardi. Hiljalleen hiipivä arkuus ja pari päivää kunnolla pois pelistä. Toki viikonlopun ristiäiset (joista lisää myöhemmin) ja isänpäivän pienimuotoinen hulinointi saattavat pidentää tätä. Silti. Viides aamu tätä samaa oloa, ei toki enää ihan niin pahaa, mutta ihan riittävän. Ei ole vielä yhtään sellainen olo, että tämä olisi voitettu.

Arkeenhan tämä ei vaikuta juuri muuten kuin että kärrylenkit on peruttu. Vauvan kanssa mennään suunnilleen samalla rytmillä kuin muutenkin. Tai siis nyt taas yritetään rakentaa jotain rytmiä, vaihtelevalla menestyksellä. En silti malta olla tekemättä mitään vaikka nyt voisin vauvan nukkuessakin kiriä Gilmoren tyttöjen seitsemännelle tuotantokaudelle ennen kuin uusien jaksojen spoilerit ilmestyvät eetteriin, eli siis blogeihin. Vähän hääräilen ja lupaan itselleni huilata ihan kohta. Onneksi tuo pieni välillä pakottaa istumaan alas ja lepäämään.

Mutta kyllä tämä pienen karhunpojan äitikin ottaisi mielellään vastaan vähän hellintää. 

Suhteet Oma elämä Terveys Vanhemmuus

Kasvun kohinaa

Minä pistän itseni tilanteisiin vähän vahingossa. Niin kävi viime viikolla, kun vauva lähti vaunulenkille isovanhempiensa kanssa ja minä suuntasin asioille. Puolisen tuntia fiilistelin vapautta ajaessani autolla ja kuunnellessani musiikkia, mutta sitten haikeus hiipi ihon alle ja kasvoi sitä isommaksi mitä enemmän aikaa kului. Vastaan tuli lapsiperheitä ja tajusin yhtäkkiä, etten ehkä olisikaan paikalla vauvan herätessä. Olin ostamassa ristiäistarvikkeita ja koin vähän joka kaupassa tarpeelliseksi kertoa mihin olin tarvikkeita hankkimassa ja että vähän jänskätti, kun vauva oli ensimmäistä kertaa hoidossa (hullu höpöttelijä siis liikenteessä).

Vasta myöhemmin tulin ajatelleeksi, että olisiko pitänyt täsmentää, että vauva oli ensimmäistä kertaa hoidossa jollain muulla kuin vanhemmillaan. Meillä on onni, että vauva syö sekä rintaa että pulloa ja olenkin päässyt omiin menoihini jo hyvän aikaa. Miehellä on vaihtelevasti hoitovastuu muutaman kerran viikossa. Minun ei ole missään vaiheessa tarvinnut epäillä miehen kykyä tai halukkuutta hoitaa vauvaa, erilainen tapa olla ja tehdä asioita on vain rikkaus. Hauskuus ja hoiva ovat myös isän oikeus.

Vanhemmuuden vastuun jakaminen on ihan huikean hieno asia, on sitten kyse vaippojen tai ajatusten vaihtamisesta. Olen onnellinen, että saan jakaa sen upean ihmisen kanssa. En olisi koskaan uskonut, että parisuhde tai avioliitto voisi olla tällaista, ja kun siihen vielä liitetään uudet roolit pienen miehen äitinä ja isänä, on elämä melkoisen upeaa.

Niin että vaikka tämänkin kirjoituksen jälkeen mietin keskellä yötä hehkuttaneeni liikaa, olen onnellinen että saan poikani kasvun ohella seurata mieheni matkaa maailman parhaaksi isäksi omalle lapselleen. 

2016-09-12 16.32.55.jpg

Samaan aikaan lähetän haikein mielin ajatuksen jonnekin avaruuksien tuolle puolen omalle isälleni. Uskon, että hän rakastaisi pikkuistamme yhtä paljon kuin aikoinaan meitä, vaikkei ehkä sitä osaisikaan sanoa.

Suhteet Ystävät ja perhe Vanhemmuus Ajattelin tänään