Minä pistän itseni tilanteisiin vähän vahingossa. Niin kävi viime viikolla, kun vauva lähti vaunulenkille isovanhempiensa kanssa ja minä suuntasin asioille. Puolisen tuntia fiilistelin vapautta ajaessani autolla ja kuunnellessani musiikkia, mutta sitten haikeus hiipi ihon alle ja kasvoi sitä isommaksi mitä enemmän aikaa kului. Vastaan tuli lapsiperheitä ja tajusin yhtäkkiä, etten ehkä olisikaan paikalla vauvan herätessä. Olin ostamassa ristiäistarvikkeita ja koin vähän joka kaupassa tarpeelliseksi kertoa mihin olin tarvikkeita hankkimassa ja että vähän jänskätti, kun vauva oli ensimmäistä kertaa hoidossa (hullu höpöttelijä siis liikenteessä).

Vasta myöhemmin tulin ajatelleeksi, että olisiko pitänyt täsmentää, että vauva oli ensimmäistä kertaa hoidossa jollain muulla kuin vanhemmillaan. Meillä on onni, että vauva syö sekä rintaa että pulloa ja olenkin päässyt omiin menoihini jo hyvän aikaa. Miehellä on vaihtelevasti hoitovastuu muutaman kerran viikossa. Minun ei ole missään vaiheessa tarvinnut epäillä miehen kykyä tai halukkuutta hoitaa vauvaa, erilainen tapa olla ja tehdä asioita on vain rikkaus. Hauskuus ja hoiva ovat myös isän oikeus.

Vanhemmuuden vastuun jakaminen on ihan huikean hieno asia, on sitten kyse vaippojen tai ajatusten vaihtamisesta. Olen onnellinen, että saan jakaa sen upean ihmisen kanssa. En olisi koskaan uskonut, että parisuhde tai avioliitto voisi olla tällaista, ja kun siihen vielä liitetään uudet roolit pienen miehen äitinä ja isänä, on elämä melkoisen upeaa.

Niin että vaikka tämänkin kirjoituksen jälkeen mietin keskellä yötä hehkuttaneeni liikaa, olen onnellinen että saan poikani kasvun ohella seurata mieheni matkaa maailman parhaaksi isäksi omalle lapselleen. 

Samaan aikaan lähetän haikein mielin ajatuksen jonnekin avaruuksien tuolle puolen omalle isälleni. Uskon, että hän rakastaisi pikkuistamme yhtä paljon kuin aikoinaan meitä, vaikkei ehkä sitä osaisikaan sanoa.