Minulla on kaipuu sinne, missä en ole ikinä ollut. Sinne, missä harvinainen lumisade vaientaa kylän, mutta missä meri höyryää rannassa, kun vesi on vielä auki, vielä ja aina, vaikka väkisin. Siellä ei ole jäätietä enkä tunne sieltä ketään. Risteyksessä ei ole postilaatikkoa, ikkunoihin kertyvät jääkukkaset ovat kenties runollisia, mutta kertovat karua tarinaa huonoista eristeistä. Tielle on matkaa niin paljon, etten ikinä jaksaisi tehdä lumitöitä. Saunan muurin päällä on puusukset, ne olen nähnyt, niille nauraisivat kaikki, kun kaupunkilainen yrittäisi sopeutua viisikymmentäluvulle, koska ei kukaan muukaan enää tee niin.

Ikävä on järjenvastaista. Sillä joskus minä tavoitan niitä hetkiä täälläkin, vaikka olohuoneen ikkunasta näen ilta toisensa jälkeen, kuinka olen laskeutuvien lentokoneiden kiitoradan alku. 

En tiedä, mikä minussa on niin tyhjää, että se synnyttää tuon kaipuun. Täällä on kaikki hyvin, näin olen valinnut. En ehdi kaikkea haluamaani juuri nyt, mutta voin ostaa oransseja ruusuja ja nostaa ensimmäisen valokoristeen ikkunaan. 

Silti. Minä haaveilen elävästä tulesta. Takasta ja pönttöuunista. Narisevista lautalattioista. Saunasta, jossa tuoksuu savu. Kylmistä kohdista varpaiden alla, villasukista, siitä onnesta kun saa pujahtaa lämpimään ja juoda teetä. Hiljaisesta maisemasta, jossa kaikki etenee verkalleen. 

Ja minun sydämeni särkyy, kun ajattelen kaikkia niitä kattoja, jotka eivät jaksa kannatella kuormaa. Omenapuita, jotka tänä syksynä eivät luopuneet luomistaan ennen kevyttä lumipeitettä. Avonaisia luukkuja, jotka lenkkaavat myrskyöinä. Olohuoneita, joissa hiiret eivät enää vaivaudu kulkemaan seinänvieriä pitkin. Sähkötauluja, joissa on valo mutta mittari ei juokse enää mihinkään. 

Minä haluaisin mennä sinne edes hetkeksi. Sinne, missä traktorit jyrisevät ja metsän laidasta kuuluu laukaus. Missä pickupit parkkeerataan pellon viereen ja päästetään koirat valloilleen. Missä lähikaupan jouluvalovalikoima koostuu kyntteliköistä ja kirkkaista valosarjoista, ja suklaavalikoima ahdetaan hyllyn päätyyn kuin oikea kausitavara. 

Ehkä minä siellä kaipaisin kaupunkiin. Kävelykadun vilinään, liekkipatojen sihinään, sushibuffetin äärelle, ikikuivalle kivetykselle, raitiovaunujen ja junien kyytiin, kirjastoihin ja kauppoihin, sinne missä valikoimaa on kaikessa enemmän kuin tarpeeksi. 

Minä tiedän, miten voin ikävääni liennyttää ja toivon että ehdin tehdä niin. Tänä vuonna minä haluaisin ehtiä ripustaa jouluvalot mökin pihaan hyvissä ajoin ja katsoa notkossa olevan saunan kuistilta ylös mökille, miettiä mitä kaikkea olenkaan siellä kokenut ja miten rauhallinen ja hyvä siellä on olla.

Mutta silti minussa on kaipuu sinne, missä en ole koskaan ollut. Sinne, missä haluaisin kesällä ripustaa lamput koko puutarhan yli, kattaa pihalle pöydät ja juhlia niin että kylille asti kuuluu. Ikuinen kesä siellä onkin, juhannuksesta elokuuhun. Mutta kuin Taikatalven Muumipeikko, minä haluaisin koko vuoden. Syksyn, talven ja kevään. Kaiken sen inhottavankin, pihaan hyytyneen auton ja polttopuiden hakemisen pihan perältä. Mutta myös polttopuiden tekemisen, oksaroskien polttamisen isossa nuotiossa, lämpimän kaakaon ja tuvan oven, joka käy lähes koko ajan, kun ihmiset kulkevat sisään ja ulos, kuinka iltaisin ilma olisi kosteaa kaikista kastuneista talvivaatteista ja lämpimästä hengityksestä, kun me olisimme yhdessä tai erillään, mutta siinä lähellä toisiamme.

Ja kun sataa isoja lumihiutaleita, se kaipuu on minussa läsnä kuin pala kurkussa. Se on olkapäissä asuva levottomuus, se on tahto lähteä nyt eikä heti, peittää katto pressulla ja repiä kellarista irti kaikki irtoroska, se on typerä onni, joka tulisi siitä kun sähköpatterit paahtaisivat kylmenneeseen taloon edes vähän lämpöä. Minä en tiedä mistä se tulee, enkä minä tiedä miten minä saisin sen menemään ohi. 

Minun täytyy oppia olemaan sen kanssa. Antaa vain olla. Hyväksyä se, että välillä minua tukehduttaa sellainen, jota jotkut eivät ollenkaan ymmärrä. Eivätkä ratkaisut ikinä ole yksinkertaisia. Lähteminen ei aina auta. Perillä odottaisi kenties sama levottomuus. Se on minussa, aina, toisinaan vain vahvempana. Ja että ehkä osani on olla niin, aina kahden maailman välissä. Kahden todellisen, joskus kuvitteellisen. Että se pakahduttava tunne, ahdistuksen alkua muistuttava, on se mikä lopulta synnyttää jotain. En vain vielä tiedä mitä.