Tämä on jatkoa edelliseen postaukseen, jossa kerroin kokemukseni sektiosta. Tässä keskityn sektiosta toipumiseen, asiaan vihkiytymättömille kenties tylsistyttävän seikkaperäisesti. Toivon tästä kuitenkin olevan apua heille, jotka ovat vasta kohtaamassa keisarinleikkauksen ihmeen.

Noin kello neljä iltapäivällä pääsimme perhehuoneeseen. Minut vietiin tietenkin sairaalasängyllä heräämöstä osastolle. Se oli kummallinen mutta tavallaan ihan hauska kokemus, katsella maailmaa uudesta näkökulmasta. Voi olla, että lääkitykselläkin oli jotain osuutta asiaan, vaikken edelleenkään mielestäni ollut kovinkaan pahoissa pöllyissä. Päästyämme omaan huoneeseemme sain lisää juotavaa, mehukeittoa ja sekamehua sekä jugurtin ja lupauksen, että jos ne pysyisivät sisällä niin myös myöhemmin iltapalaa.

Laitoimme viestejä maailmalle ja kutsuimme ensimmäiset vieraat paikalle. Minulla oli kaikki hyvin, kun sain makoilla paikoillani sängyssä. Vain liikkuminen sattui ja virtsakatetri piti huolen siitä, ettei tarvinnut juuri liikuskella. Kaikki hoitotoimenpiteet näytettiin tuoreelle isälle ja minusta oli suloista seurata heidän yhteisen taipaleensa alkua. 

Miehen vanhemmat ja veli perheineen tulivat siis kylään kaksi tuntia osastolle pääsemisen jälkeen. Vauva kiersi sylistä syliin ja oli hyvä tunnelma. Vieraiden lähdettyä sain iltapalaa, osastolla oli aina tarjolla leipää ja mahdollisuus keittää teetä tai kahvia. Iltapalalla oli lisäksi vaihtuvia lisukkeita. Samaan syssyyn taidettiin korkata ensimmäinen monista laku-/salmiakkipusseista, joita olin tosiaan raahannut sairaalaan neljän pussin voimin. Sain vielä vähän tuliaisiksi lisää ja lakun syöminen onkin ihan hyvästä, nostaa verenpainetta, sisältää suolaa ja hellii vatsaa, joka helposti leikkauksen jälkeen menee juntturaan.

Iltamyöhällä, yhdeksän jälkeen muistaakseni, nousin ensimmäisen kerran sängystä ja kävelin parin metrin matkan ikkunalle ja takaisin. Sain kehuja jaksamisestani, mutta oli se raskasta! Olin kuitenkin saanut neuvoja, että liikkuminen kannattaisi aloittaa mahdollisimman pian. Kivutonta se ei ollut, mutta kipu oli enemmän sellaista jatkuvaa ja siten helpompi kestää, ei mitään aaltoja tai piikkejä. Yritin siis sängyssäkin vaihdella asentoa, mutta jouduin kyllä pyytämään apua saadakseni juttuja sivupöydältä ja juominen hoitui pillin avulla. Myöhemmin hoksasin, että vesipullo olisi voinut olla hyvä. Osastolla oli kuuma, vaikka elettiin syyskuun alkua, olin hikinen ja meillä oli ikkuna auki kaksi ensimmäistä yötä. Lisäksi yritin litkiä vettä mahdollisimman paljon, että aineenvaihdunta pysyisi käynnissä ja maidonnousu helpottuisi. Ja mikäs siinä oli litkiessä, kun pissa valui pussiin, jonka joku aina säännöllisesti tyhjensi. 

Seuraavana aamuna söin aamupalaa istualteni sängyn reunalla, tosin selkä köyryssä ja nopeasti lepoasentoon palaten, mutta kuitenkin. Mies kävi siis hakemassa ruuat meidän huoneeseemme, kovin pitkälle en olisi jaksanutkaan. Puolenpäivän maissa otettiin katetri pois, mikä velvoitti käymään itse vessassa. Yllätyksenä tuli jokakertainen alapesu ja siteen vaihto vessareissun yhteydessä. Sairaalassa oli kahta eri mallia siteitä, mutta molemmat aika paksuja. Itselläni jälkivuoto oli sen verran mietoa, että käytin kevyempiä versioita. Olin ottanut myös itse mukaan siteitä, mutta siivellisiä. Suosittelen pitkiä, siivettömiä ohutsiteitä, niiden vaihtaminen on niin paljon nopeampaa, kun itse ainakin parin tunnin välein runttasin edellisen roskiin. Kotona käytinkin sitten jo normaalikokoisia, siivettömiä siteitä.

Halusin suihkuun ja pyysin sitä varten vahvempaa kipulääkettä. Selkä oli kipeämpi kuin haavan alue, vaikka molemmat vaikeuttivat suorassa seisomista. Sain nopea- ja lyhytvaikutteista opiaattia täsmänä suihkukäyntiä varten. Muutenhan särkylääkkeenä oli kolme kertaa päivässä 600 mg ibuprofeiinia ja 1 g parasetamolia, joita kannattaa varata kotiinkin, sairaalasta ei niitä saa mukaan. Suihku oli ihana! Toki sen jälkeen oli kiva kellahtaa sänkyyn, johon vaihdettiin sillä aikaa puhtaat lakanat. Haavaa piti suihkutella kerran tai kaksi päivässä. Vesi saa olla tosi lämmintä, melkein niin kuumaa kuin nahka kestää, koska suihkuttelun tarkoituksena on paitsi puhdistaa, myös edesauttaa verenkiertoa haava-alueella ja sitä kautta nopeuttaa paranemista. Eli mieluummin kuumaa kuin haaleaa – ja tämäkin selvisi ihan sivulauseessa. 

Illalla tuli jälleen vieraita, ja mies piipahti saunomassa varpajaisten merkeissä. Taisimme vähän joustaa vierailuaikasäännöissä, sillä siskoni oli seuranani miehen ollessa poissa. Hänen kanssaan laitoimme vauvan kärryyn ja hain itse iltapalaa. Tarjottimen kantamisesta ei tullut oikein mitään koko sairaalassaoloaikana, mutta onneksi siellä oli lainattavissa metallikärryjä, joilla itse asiassa mieskin kuskasi tuplatarjottimia huoneeseemme. Mutta siis jo päivä leikkauksen jälkeen jaksoin kävellä kahvihuoneeseen ja olla sen aikaa pystyssä, että sain tehtyä pari leipää. Toki kaikki tekeminen edelleen uuvutti ihan hirveästi, mutta sisulla sitä mentiin.

Kolmantena päivänä ei käynyt vieraita, mutta mies haki läheisistä ravintoloista itselleen thaikkuruokaa ja minulle sushia. Nam! Olin ollut kiltisti syömättä sitä koko odotusajan, ja olipa herkullista. Isohko annos upposi sairaala-aterioiden välissä. Omaa evästä voi ja kannattaakin varata osastolle. Ainakaan Naistenklinikalla ei ollut mitenkään laaja tarjonta, esimerkiksi jugurttia ei ollut, joten sitäkin ostettiin itse. Yövalvomiset (unitunnit olivat tuossa vaiheessa varmaan jotain neljästä kuuteen kahden yön ja päivän jälkeen) väsyttävät ja nälättävät, ja itse uskon että hyvin syöminen auttaa myös maidonnousuun. Sairaalaruoka oli ihan hyvää (ja allergiavapaata), parasta siinä oli se, että sitä tuli säännöllisesti, joten tuli syötyä, vaikkei nälkä olisi ehtinyt tulla tai sitä ei olisi havainnut. Annoskoot olivat kohtuullisia, ja päivän ravintosisältö rajallinen, joten siksikin kannattaa tankata omaa evästä.

(Tietysti MasterChef. Vauva sai peitolleen soijakastiketta.)

Olimme pääsemässä seuraavana päivänä kotiin, kunnes illalla vauvan sokeriarvot olivat niin alhaiset, että oli selvää ettemme ehtisi päästä seuraavana päivänä pois. Labrahoitajat kävivät yölläkin mittaamassa sokereita, joten vähäinenkin uni oli hyvin rikkonaista. Vauvan kanssa samassa sängyssä oli hankala nukkua, uskallus uupui. Onneksi hormonit auttoivat! Ja ruoka. Ja mies. Joka tosin nukkui välillä vähän pidempiä pätkiä minun haahuillessani hereillä. Tässä vaiheessa aloimme siis antaa lisämaitoa ja minä aloin koneellisesti pumppaamaan rintojani.

(Näissä vanhoissa dymonauhoissa on nostalgiaa. Toivon, etteivät ne kokonaan häviä remontin myötä.)

Tähän väliin sanon, että pumppaaminen kannattaa, rintoja voi ärsyttää jo ennen suunniteltua sektiota, mikäli sieltä saisi herutettua pari maitotippaa (kaikki eivät saa). Pumppaaminen edistää maidonnousua, vaikka se ei välttämättä silti tapahtu ennen kuin myöhemmin, itselläni taisi näin käydä neljännen päivän iltana. Vauva kannattaa pitää rinnalla ja iholla käytännössä koko ajan (saattaa olla kyllä haastavaa), jotta maidonnousu nopeutuisi. Lisämaitoa, toiveestani alkuun luovutettua äidinmaitoa,  annettiin meillä ensin ruiskulla, mutta se oli varsin hidasta ja sitten kokeilimme pulloa. Vauva söi sekä pullosta että rinnasta, ja syö edelleen. Yleensä siis annoin rintaa ennen pulloruokintaa, jotta imemisrefleksi ei täysin katoaisi. Rintapumppua voi lainata sairaalasta. Ei kannata pelästyä, jos pumpun kanssa ei heru hirveästi maitoa. Meillä poika ottaa tälläkin hetkellä hyvin painoa rintaruokinnalla, mutta en silti saa pumpattua suuriakaan määriä. Ne parit hassut millilitratkin ovat tärkeitä. 

Tässä vaiheessa jouduimme syöttämään vauvaa kolmen tunnin välein, joka on todella raskasta. Vauva saattaa syödä tunnin tai puolitoista, sitten yrität pitää huolta itsestäsi, joten ei siinä kauheasti ehdi silmiä ummistaa, kun kolme tuntia on kulunut ja on aika herätellä nukkuvaa vauvaa taas syömään. Väittäisin, että tuo oli raskaampaa kuin mikään sektiohaavaan liittyvä asia. Tietysti haava oli välillä kipeä ja vaikeutti liikkumista, mutta kun oli toinen apuna, oli ruuansaanti ja muu turvattu.

Joko jo kolmantena tai neljäntenä päivänä kävin itse hakemassa aamu- ja iltapaloja itselleni ja miehelle. Keräsin tavarat tarjottimelle ja törkin kärryä pitkin käytävää. Maailma oli kyllä aika pieni, eikä noista parinkymmenen metrin matkoista voi suurta kunniaa ottaa. Oma aktiivisuus liikkumisessa on kuitenkin tärkeää. Ja kyllä sen sitten huomasi, kun oli aika levätä, kuten yhden kerran, kun hain ensin eväät ja vein sitten kärryn pois. Sitten totesin unohtaneeni voiveitsen ja jouduin lähettämään miehen asialle, koska en jaksanut kävellä kolmatta kertaa kahvihuoneeseen.

(Yökukkuja odotti labratätejä ja kuvaili maisemaa.)

Viidentenä päivänä pääsimme vihdoin pois. Pukeutuminen omiin vaatteisiin tuntui oudolta. Olin varannut lähtövaatteeksi mekon. Onneksi oli lämpimiä syyspäiviä ja hormonien ylläpitämä hiki. Äitiysvaatteet ovat muuten oikein hyvät kotiutumisvaatteet, mutta esim. housujen sauma saattaa osua juuri sektiohaavan päälle. Vaihtoehtona minulla olikin löysät trikooverkkarit. Miehen isä tuli hakemaan meidät. Matkalla haimme Prismasta noutopalvelusta ruokaa ja muuta tarpeellista, mutta koska tilaus oli tehty jo aiemmin, joutui mies heti kotiinpäästyämme lähtemään hakemaan tuttipulloa ja korviketta kaupasta.

Kotona oli kiva olla, mutta kolmen tunnin välein syöttäminen oli edelleen tuskallista. Sairaalassa oli myös siinä mielessä helppoa, että kaikki oli saatavilla, hoitajat toivat tarvittaessa varusteita ja lääkkeet kellonajalla varustettuna, oveen koputettiin ja muistutettiin ruuasta, likapyykit vietiin vähintään kerran päivässä pois ja puhtaita vaatteita sai käytävältä. Kotona piti siis asemoitua uudelleen, enkä usko että olisimme millään osanneet varautua kaikkeen.

Suosittelen miettimään rintapumpun ostamista etukäteen. Satuin saaman käsipumpun, mutta onneksi lähistöltä löytyi käytettynä sähköpumppu, jonka mies kävi sitten hakemassa kolmantena päivänä kotiinpääsyn jälkeen. Vaikka hankintoja voikin tehdä kotiinpäästyä, käytettynä ostamisessa ei haluttuja juttuja välttämättä löydy kovin läheltä. Jos taas on valmis ostamaan uutena kaiken, riittää että läheltä löytyy vähän keskimääräistä isompi ruokakauppa, mutta toki senkin valikoiman voi tutkia jo etukäteen valmiiksi, ettei väsyneen mielen (eli miehen) tarvitse seistä tuijottamassa hyllyjä kovin pitkään.

Rupesin kotiinpäästyä pitämään puhelimeen kirjaa syötöistä ja pullolla saaduista määristä, kellonajoista ja vaippojen vaihdon määristä ja tuloksista. Siihen on saatavilla valmiita lomakkeita, mutta koska puhelin oli koko ajan ulottuvilla, katsoin helpommaksi kirjata asiat sinne. Ensin olin monisanaisempi, nyt informaatio on huomattavasti lyhyempää. Esim. P30 tarkoittaa pulloruokintaa, 30 ml. Jos perässä on O20, tarkoittaa, se että pullo sisältää 20 ml omaa, pumpattua maitoa. Kukaan ei ole moisen kirjanpidon perään sen enempää kysellyt, paria vaihtoehtoa on tosin tarjottu neuvolassa, erityisesti lisämaitojen vähentämiseen liittyen. Itse kuitenkin koin, että väsykoomassa unohtaa hyvin nopeasti, että koska se edellinen syöttö alkoikaan ja tiedostosta oli helppo tarkistaa, että ai, klo 23, no sitten seuraava herätys onkin klo 2.00. 

Kolmantena päivänä kotiinpääsystä, eli pojan ollessa viikon ikäinen kävimme ensimmäisellä lyhyellä vaunukävelyllä. Tähtäin oli talon ympäri, kyllä me vähän pidemmän lenkin teimme, mutta sain nyhtää miestä hihasta, ettei tämä kävelisi liian lujaa. Ja mies siis työnsi vaunuja minun keskittyessäni vain omaan kulkuuni. Iltapäivällä tuli neuvolatäti kotikäynnille. Haavasta lähtivät tikit, olisivat voineet lähteä jo päivää aiemmin, koska ommelkohdat olivat hieman ärsyyntyneet. Suurempi huoli oli kuitenkin vauvan keltaisuus ja painon huono nousu, joiden takia pääsimme seuraavana päivänä käymään uudelleen Naistenklinikalla.

(Sillävälin oli tullut syys.)

Loppupäivän otin rennosti ja seuraavana päivänä autoilimme takaisin osastolle. Matkalla oli jopa vähän haikea mieli, huikeat neljä päivää kotiutumisen jälkeen sairaalassaoloajasta tuntui olevan pieni ikuisuus. Parkkipaikkojen puutteen takia jouduin ottamaan vauvan syliin ja kantamaan osastolle. Kaukalo olisi ollut liian painava ja hankala. Olo oli vielä hieman epävarma, joten olin ihan kiitollinen, että mies tuli pian paikalle pitelemään vauvaa. Hoitaja tutki vauvan, keltaisuus oli laskenut ja paino noussut hurjasti edellisestä päivästä. (Ps. Jos epäilee maidon määrää, kannattaa tehdä syöttöpunnituksia, jos mahdollista. Eli ennen imetystä ja sen jälkeen. Sillä tavalla sain itse selville, että maitoa tulee ihan riittävästi, vaikkei sitä tosiaan saa paljonkaan pumpattua edelleenkään. Asia hoitui, kun vauva söi neuvolan tädin ollessa kylässä. Eli punnituksia tehtiin pyynnöstäni jopa kolme sen vierailun aikana.) Näytin samalla reissulla myös haavaa, joka oli kevyesti punertunut tikkien poiston jälkeen, mutta siinäkään ei ollut toistaiseksi syytä huoleen.

Käynnin jälkeen kävimme kuudennessa kerroksessa leivoksella ja kahvilla. Se oli melkein lähellä normaalia ja minulle hyvä testi olla vähän aikaa pystyssä. Mutta vaikka henkisesti olisi halunnut olla kuinka kunnossa tahansa, kävelyvauhti oli auttamatta hyvin hidasta ja uupumus iski aina jälkeenpäin varsin voimakkaana.

Söin särkylääkkeitä kotiinpäästyä sen suuremmin ajattelematta. Pikkuhiljaa aloin lipsua kahdeksan tunnin väleistä. Käytin särkylääkkeitä lopulta enemmän niska- ja hartiaseudun jumeihin ja selkäkipuun kuin haavan takia. Siirryin kipulääkkeistä kylmävoiteisiin ja jätin särkylääkkeet kokonaan pois noin puolitoista viikkoa sektion jälkeen. En tiedä, oliko niillä merkitystä imetyksen onnistumiseen, mutta samaan syssyyn osunut tiheämmin imettämisen ja pumppaamisen kausi nostatti maitoa aiempaa reilummin. Kipulääkkeitä kannattaa kuitenkin käyttää, jos niillä voi vaikuttaa liikkeelle pääsemiseen. 

Yhdeksän päivää sektion jälkeen kävimme hakemassa pieniä vauvanvaatteita. Menimme bussilla ja tulimme takaisin kotiin junalla. Molempiin suuntiin kävelyä tuli noin kilometrin verran. Tämän reissun ja muun hässäkän jälkeen tuntui, että on tullut tehtyä ehkä vähän liikaa. Otinkin pari päivää rennosti. Kahdentenatoista päivänä kävimme läheisessä kauppakeskuksessa hoitamassa pari asiaa ja juomassa kahvit juustokakun kera! Ruokakauppaan meni vain mies ja työnsin ensimmäistä kertaa vaunut yksin kotiin. 

Seuraavana päivänä kävimme Bauhausissa ja Ikeassa. Sen reissun jännitykset liittyivät enemmän vauvan maito- ja vaippasotkuihin kuin omaan oloon. Työnsin kuitenkin mieluummin vaunuja kuin kannoin vauvaa, koska se vaati enemmän keskivartalolta ja haava-alueelta. Reissu oli pitkä ja raskas, en päässyt hiihtämään käytäviä riittävän kovaa vauhtia. Onneksi Ikean henkilökunta näyttää tottuneen viime hetken shoppailijoihin, sillä palvelu oli hyvää vaikka sulkemisaika oli jo mennyt. Sain jopa kassan jälkeen tuikitarpeellisesti kahvia ja pullaa!

(Kehä kolmosen ilta-aurinko.)

En lannistunut kauppareissuista vaan olin seuraavana päivänä aktiivisempi kuin ikinä. Kävin aamupäivällä yksin asioilla, apteekissa ja hakemassa yhden kirpparipaidan. Iltapäivällä oli neuvola, jossa todettiin pojan mainio kasvuvauhti. Sen jälkeen lähdin junalla hakemaan lisää kirpparitavaroita, imetyspaitoja ja siinä sivussa vähän vauvanvaatteita. Reilun kilometrin kävelymatka junalta tuntui hurjan pitkältä, etenkin kun sää oli oudon lämmin ja painostava ja olin tietenkin pukeutunut varsin syksyisesti. Pääsin kuitenkin kotiin ehjänä, mutta sitten tuntuikin, ettei ehkä hetkeen samanlaisia maratonpäiviä. Sain jopa aktiivisuusrannekkeen siltä päivältä täyteen!

Otinkin sitten rennommin ja kävin sormien puutumisoireiden takia fysioterapeutilla lymfahoidossa. Oli luksusta maata hoitopöydällä ja vaipua uneen lempeän kosketuksen alla. Vauva viihdytti miestä tuon ajan epämääräisellä käninällään. Sen jälkeen olen päivittäin käynyt kauppakeskuksessa vaunujen kanssa vaihtelevalla aikataululla ja agendalla. Käveleminen on edelleen tavallista hitaampaa, ja pitää yrittää muistaa hallita jotenkin keskivartaloa. Vaunuissa ei ole kääntyviä etupyöriä, joten niiden käsitteleminen on välillä fyysisesti raskasta, mutta pidän työntävää liikettä vähemmän pahana kuin nostelua, joka siis toki onkin edelleen kielletty. Kotona leikkausta tuskin muistaakaan, väsynyt olen vauvan hoidosta toki muutenkin, mutta välillä saa muistuttaa itsellensä olevansa edelleen toipilas. Taakkojen arviointi on myös hankalaa, esimerkiksi täyteen pakattu uunivuoka painaa helposti vauvaa enemmän ja vaikka välillä tuntuu tyhmältä kutsua miestä apuun, on työnjako näissä asioissa selkeä.

Näin vajaat kolme viikkoa sektiosta olen siis mielestäni hyvällä mallilla toipumisessa. Sektiosta toipumisesta kertovan opinnäytetyön sivulta 40 löytyy kaavio sektion jälkeisistä liikuntamuodoista, joissa mainitaan ensimmäisellä viikolla kävely, jooga ja lantionpohjaharjoitukset. Voin sanoa, että itseltäni olisi tuskin jooga taipunut, ihan yleisen pöppöröisyyden ja univajeenkin takia. (Luin opinnäytetyön ennen sektiota, mutta skippasin suosiolla komplikaatiot. Niistä en halunnut liikaa stressata.) Toiselle viikolle on laitettu uinti ja kuntopyöräily, mutta käsittääkseni uimaan ei saa mennä ennen jälkivuodon päättymistä? (Sitä on vielä, kylläkin ihan tosi vähän enää, on ollut jo pari viikkoa vähäisempää kuin kuukautisvuoto.) Kuntopyöräily olisi voinut onnistua, jos ei olisi ollut muuta tehtävää. Itselleni se ei ehkä selän takia olisi sopinutkaan. On ehkä yllätys, että autolla ajoa tulisi välttää kuusi viikkoa sektion jälkeen.

Imetys on lähtenyt kotona ollessa paremmin käyntiin, lisämaitoa menee vielä, mutta sitä järjestelyä puretaan parhaillaan. Poika kerää hyvin grammoja, vaikka syntymäpaino ohitettiinkin vasta hiljattain. Sektion osuutta maidonnousuun on vaikea määritellä, sama kuvio olisi ollut mahdollinen ihan alatiesynnytyksenkin jälkeen. 

Minulla ei ole muuta synnytyskokemusta johon verrata. Onnekseni ehdin myös sopeutua ajatukseen sektiosta hyvän tovin. Täytyy kyllä myöntää, että mikäli tulisin uudelleen raskaaksi, jännittäisin varmasti synnytystä ihan hurjasti ja olisin ehkä salaa helpottunut, jos joutuisin uudelleen leikkaukseen. En sitä silti itse valitsisi, vaikka minusta aika iso osa eli joka kuudes vauva syntyykin sektiolla. 

Olen silti synnyttänyt. Olen saanut elämääni maailman ihanimman vauvan. Sektio ei mielestäni estänyt kokemusta siitä, että vauva on tullut minusta, vaikken leikkausaluetta nähnytkään. Se ei ole hidastanut kiintymistä, jota on toki edesauttanut se, että poika on aivan isänsä kuva. Ja etenkin ensimmäisenä päivänä poika oli lähes eteerisen kaunis ja siropiirteinen, kun hän ei ollut puristunut maailmaan synnytyskanavan kautta. 

Miehen apu vauvanhoidossa on ollut alkuviikkoina korvaamatonta. Nyt ei tosin enää ole usein niinkään kyse sektioon liittyvistä asioista vaan siitä yksinkertaisesta faktasta, että olen jumissa rinnalla viihtyvän vauvan kanssa, enkä pääse itse hakemaan juomaa/ruokaa itselle tai pulloa vauvalle. Mutta alkuun toisen ihmisen tuki sairaalassa on todella tarpeen.

Neuvoni tiivistettynä: heti vaan liikkelle, kivuista huolimatta! Ota riittävästi lääkettä, kivusta ei kannata kärsiä. Muista syödä ja juoda, se edesauttaa hyvinvointia. Syö lakuja ja muita vatsaa pehmentäviä juttuja (osastolla oli myös tarjolla kuivattuja luumuja). Ota omat eväät kumppanille synnytykseen ja itselle sairaalaan, koska energiaa kuluu ja hyvä ruoka parantaa myös mieltä. Pidä vauvaa iholla niin paljon kuin pystyt. Aloita maidon pumppaaminen mahdollisimman nopeasti, parempi usein ja lyhyen aikaa kuin pitkillä väleillä pitkään. Äläkä stressaa. Sehän on se helpoin neuvo, mutta tavallaan myös tärkein. Sektio on kohtuullisen iso leikkaus, mutta siitä myös toipuu. Kaikkien asioiden kanssa kannattaa olla kärsivällinen ja muistaa, että ihan pian ajasta tulee pyöreää (terveisiä!). Sitä on vaikea selittää etukäteen, mutta ymmärtänet sen sitten kun se tapahtuu. Ilmeisesti kaikille, synnytystavasta riippumatta. 

HUOM! Ennen omaa sektiotani etsin kokemuksia leikkauksesta, mutta erityisesti siitä toipumisesta ja löysin niitä aika vähän. Tämän tekstin on tarkoitus toimia vertaistukena mahdollisesti samassa tilanteessa oleville, eikä välttämättä kiinnosta muita.

Rakenneultrassa ehdittiin jo todeta, että vauvan ultrailut olisivatkin sitten raskauden osalta ohi, kunnes tuli istukan paikan tarkistamisen vuoro. Noh, sehän oli kohdunsuun päällä parin sentin matkalta. Ja niin meidät kotiutettiin etisen istukan diagnoosin ja uuden ultra-ajan kera.

Raskausviikolla 30, kesäloman ensimmäisen päivän kunniaksi marssimme jälleen Kätilöopistolle. Kohtuullisissa rajoissa pysynyt tiedonhakuni oli paljastanut lohduttavat tilastot: useimmilla istukka siirtyy kohdun kasvaessa ja vain noin puolella prosentilla istukka jää kohdunsuun eteen estäen alatiesynnytyksen verenvuotoriskin takia. Minulla ei ollut ollut yhtään vuotoja, ja ultraan mennessä olimme varmoja, että pääsisin hyödyntämään joogakurssilla saatuja neuvoja ja hymisemään tuntikausiksi jumppapallon päälle. Toisin kävi. Olin vähemmistössä ja istukan reuna killitti edelleen luonnollisen synnytystavan tiellä. Käytävällä pääsi itku. En tiedä järkyttikö enemmän ajatus sektiosta, pelko loppuraskauden vuodoista vai uhkaus siitä, etten pääsisikään klaanin kanssa perhepurjehdukselle. Kesäloma alkoi siis hieman surkeissa merkeissä.

Juuri ennen purjehdusreissun alkua kävimme jälleen ultrassa. Tuomio ei ollut itselleni enää yllätys: tilanne ei ollut muuttunut ja sain käskyn pysytellä tunnin ajomatkan päässä synnytyssairaaloista. Se siitä reissusta Saaristomerelle. Viikosta tuli kuitenkin varsin mainio, vietin sen yksikseni mökillä ja olin vielä varsin ketterä raskausviikosta 33 huolimatta. Tuossa vaiheessa en ollut saanut mitään kieltoja, vuotoja ei ollut ja kohdunsuu oli tiukasti kiinni, joten uskalsin puuhastella erinäisten projektien parissa.

Sen viikon jälkeen alkoikin tukalammat oltavat. Kävimme ultrassa vielä kertaalleen raskausviikon 34 lopussa, jolloin päätimme poikamme syntymäpäivän.

Sektio jännitti, mutta tavallinenkin synnytys olisi jännittänyt. Eniten mietitytti se, että selviäisinkö ilman vuotoja ja ettei synnytys vain käynnistyisi omia aikojaan ennen leikkausaikaa, sekä vauvan syntyminen ennen laskettua aikaa. Sektio oli suunniteltu päivälle 38+2, ja painoarvio viimeisessä ultrassa oli vaatimattomat 2500 grammaa, joka oli kyllä reilusti alakanttiin. 

Oma olo alkoi olla jo varsin tukala ennen leikkauspäivää ja mietinkin jossain vaiheessa, että luomuna saattaisin joutua odottamaan synnytystä jopa neljä viikkoa! Huh.

Tukena sektion odotuksessa toimi saman läpikäynyt läheinen. Otimme oikein asiaksemme mennä edellisellä viikolla kylään kysyäksemme myös niitä kiusallisempia kokemuksia, samoja joita tässä nyt julkisesti kerron. Suosittelen tätä lämpimästi ja toivon, että kysytte mieltä askarruttavia asioita kommenttikentässä tai sähköpostilla.

Pari päivää ennen sektiota sain stressattua verenpaineet pilviin ja pelkäsin jo (taas), että joutuisimme menemään sairaalaan suunnitellusta poiketen. Paineet kuitenkin tasaantuivat ja niin koitti leikkausta edeltävä päivä.

Pakkasin sairaalakassista osan vasta silloin, ja silloinkin suurimmaksi osaksi salmiakkia ja lakritsia. Ja ei, en käyttänyt osastolla juuri mitään omia vaatteita, joten kaikista vastakkaisista mielipiteistä huolimatta kehotan jättämään vaatteet kotiin ja turvautumaan suosiolla sairaalan varusteisiin. Loput tavaroista pakkasin aamulla. Illalla sain syödä puoleenyöhön asti, ja aamulla juoda pari lasia vettä ennen kello kuutta, joten herätys oli vaatimattomasti 5.45. Sinänsä hassua lähteä sarjaan unettomia öitä aloittamalla myös sellaisella. Koska enhän osannut mennä ajoissa nukkumaan, enkä nukkunut kovin hyvin.

(Maha matkalla sairaalaan.)

Sektio tehtiin Helsingissä Naistenklinikalla. Hurautimme sinne taksilla aamuvarhaisella, turvakaukalo mukana, epätodellisessa olossa. Taksikuskille kerroimme menevämme synnyttämään, mutta olohan oli ihan normaali, ei yhtään draamaa. Hämeenlinnantiekin veti hyvin ja pääsimme sairaalalle ajoissa. Osaston käytävässä iski todellisuus ja tippa tuli linssiin. Olisin menossa leikkaukseen. En ollut ikinä aiemmin ollut leikkauksessa, en niin että muistaisin (yksivuotiaana minulta on avattu ahtaat kyynelkanavat). Nyt olisi se hetki.

Sektioon suhtautumista helpotti se, ettei vaihtoehtoja ollut. En voinut synnyttää alateitse, eikä minun tarvinnut tehdä itse päätöstä. Silti huomasin välillä toivovani, että voisin muuttaa tilannetta, jopa olla olematta raskaana. En tiedä, onko muilla synnyttäjillä samanlaisia tuntemuksia, mutta siinä sairaalan käytävässä ajattelin, että olen itse tämän itselleni aiheuttanut, ja että tämä voi olla jopa kuolemaksi. Ja voihan se olla, tosin riski on hyvin pieni, mutta koska kyseessä oli esikoinen, en osannut ajatella vauva-arkea. Aika tavallaan päättyi keisarinleikkaukseen. Se olisi muutos, enkä silloin tiennyt että minkälainen.

Ensimmäiset kätilöt kohdatessani olin siis hieman itkuinen, mikä ei varmaankaan ole poikkeuksellista, mutta jotenkin minua hävetti. Odotustilassa oli jo leikkausasuissaan toinen pariskunta, kun me odottelimme omaa kätilöämme saapuvaksi, olihan meidät käsketty paikalle juuri vuoronvaihdon aikaan, mitä en kyllä vieläkään ymmärrä.

Pääsimme huoneeseen, saimme sairaalavaatteet, minut laitettiin käyrille puoleksi tunniksi. Kätilö kokeili vauvaa vatsan päältä ja arveli, että vähintään yli kolmikiloinen sieltä on tulossa. Rauhoituin ja lähetin miehen ostamaan kanttiinista jotain evästä. Minulla oli nälkä, ja olisin todellakin syönyt, jos olisin saanut. Puolison kannattaa varata matkaan evästä, päivästä tulee helposti pitkä ja liikutuksen hetkillä ei välttämättä tunnista nälkää, mutta on helpompaa pysyä tajuissaan leikkaussalissa, jos verensokerit ovat vähintäänkin kohtuulliset.

Minulla oli mukanani HUS:n sivuilta tulostettu synnytystoivelista, jossa oli muutama yksinkertainen toive esim. kivunlievityksestä ja miehen osallisuudesta synnytykseen, sekä myöhemmin imetystä koskien. Lääkäri luki listani ja piti sitä varsin kohtuullisena, eli ilmeisesti listoja on kaikenlaisia, mutta niiden täyttämistä ei kannata arkailla, koska ihmiset sairaalassa vaihtuvat ja papereihin kirjattu tieto pysyy (noin lähtökohtaisesti) koko ajan kaikien tiedossa.

Olimme leikkausjonossa toisena, mutta koska akuutit tapaukset menevät suunniteltujen sektioiden ohi, ei meille annettu sen tarkempaa lupausta kuin että saman päivän aikana pyrittäisiin leikkaamaan. Meidät oltiin juuri lähettämässä odotushuoneeseen hengailemaan, kun tulikin käsky siirtyä leikkaussaliin. Siinä ei ehtinyt enää edes jännittää!

Kävelin itse leikkaussaliin, joka oli valoisa, ikkunallinen ja mielenkiintoisen näköinen huone, eikä siis millään tavalla ahdistava. Henkilökuntaa oli paikalla melkoisesti, en edes muista kaikkien rooleja, taisi jokunen opiskelijakin olla paikalla. Minulle annettiin vatsahappoa neutraloiva lääke (pieni mittakuppi, ei se hyvää ollut muttei pahaakaan) ja kytkettiin verenpainemittariin. En ensin tajunnut olla liikkumatta sen mitatessa verenpainettani minuutin välein, jolloin mittari meni juntturaan ja puristi veret sormiin niin että käteni oli melkein sininen. Enkä oppinut sitä edes kerrasta… Mutta se oli siis yksi epämiellyttävimmistä asioista leikkauksen aikana, joka ehkä kertoo siitä kuinka hyvin kaikki muuten meni.

Minulle kerrottiin selkeästi, mitä tulisi tapahtumaan ja tässä kohtaa olin jo päässyt pahimmista peloistani. Asiat olivat jo poissa käsistäni, olin asiantuntijoiden huomassa, vaikka kyllä vieläkin vähän naurattaa, kun tajuaa että lääketieteen ammattilaiset ovat huomattavasti itseäni nuorempia. Anestesialääkärillä oli hauskat silmälasit ja hän oli hyvin ystävällinen.

Sain itse toivoa, että epiduraali pistettäisiin istualtaan. Ajattelin, että siinä asennossa minun on helpompi pysyä paikoillaan. Minun piti köyristää selkääni ja joku piteli minusta kiinni. Puudutuspiikin laittaminen nippaisi hieman, itse epiduraali ei ollenkaan. Oikeaan reiteeni jäi ensin joku lihaskrampin tuntuinen olo, silloin jotain ilmeisesti rukattiin selkärangassa ja pian olinkin puutumaan päin. Minut kipattiin nopeasti makaamaan. Tämä vaihe oli miehen mielestä jännittävin, itse en kokenut sitä mitenkään kauheana, mutta oli mukavaa pidellä häntä kädestä. Tosiaan, mies oli ollut mukanani joka paikassa ja vaiheessa, mikä teki kaikesta vähän helpompaa.

Virtsakatetri laitettiin epiduraalin jälkeen. Tässä on ilmeisesti vaihtelevia käytäntöjä sairaaloittain, joissain se laitetaan jo osastolla ja toisten mielestä se on sektion inhottavin osuus. Epiduraalin jälkeen laitto ei tuntunut, eikä katetri missään vaiheessa häirinnyt minua. Tämänkin suhteen saanee esittää toivomuksia, joten rohkeasti vaan kysymään käytäntöjä!

Leikkauspöydällä maataan hieman kallellaan, että operointi on helpompaa. Jalkojen tunnottomuus meinasi aiheuttaa hieman pakokauhua, varsinkin kun oikeassa jalassani oli vielä hieman outoja tuntemuksia ja se oli jäänyt jotenkin mutkalleen. Pyysin oikaisemaan sitä, mikä helpotti. Olin kaiken aikaa varsin verbaalinen tuntemuksistani, koska koin sen helpottavan itseäni. En myöskään mitenkään kyennyt arvioimaan, mikä olisi normaalia, joten raportoin lähes kaiken. Kukaan ei käskenyt olla hiljaakaan. Ikävin vaihe oli, kun puudutus hiipi rintakehään asti. Se aiheutti hengenahdistusta ja paineen tunnetta rinnassa. Anestesiologi sanoi, että kylkiluiden välissä olevien lihasten puutuminen voi tehdä sellaista, erityisesti jos on tottunut joogahengitykseen tai laulanut paljon. Sekään ei sitten tuntunut niin pahalta, kun tiesi mistä on kyse, eikä ajatellut että kohta en saa ollenkaan henkeä. Pallea kuitenkin toimi koko ajan, joten piti vaan keskittyä hengittämään syvään, vaikka se tuntui erilaiselta kuin ennen.

Aikaa leikkaussaliin pääsemisestä oli kulunut noin kolme varttia, kun leikkaus alkoi ja kyllä, vauva syntyi nopeasti. Minulle kerrottiin, mitä leikkaava lääkäri sanoisi kun oltaisiin kohdun pinnalla ja pian ne sanat kuulinkin. Ja sitten kuului rääkäisy! Lääkärit nauroivat, poika oli ilmeisesti vielä aika lailla kohdussa, kun päästi jo ensimmäisen huutonsa. Me olimme tippa linssissä eteen viritetyn verhon toisella puolen. Vauvaa käytiin nopeasti näyttämässä meille ja vietiin sitten kevyesti puhdistettavaksi. 

Sain vauvan rinnalleni muutama minuutti synnytyksen jälkeen. Suoritimme swabbauksen, johon henkilökunta ei ottanut kantaa tai osaa, muttei myöskään kieltänyt tekemästä. Kokoonkursiminen kesti huomattavasti leikkausta pidempään, joten ehdimme ihmetellä tulokasta ja kokeilla ensi-imetystä toiset kolme varttia. 

Leikkaus tuntui oudolta. Puudute vei kivun, muttei kokonaan tuntoa, eli siis olin tietoinen siitä, että sisuskalujani myllätään. Onneksi pystyin keskittymään vauvaan. Myöhemmin annoin palautetta, että jonkinlainen tieto ompelun etenemisestä olisi ollut kiva, itse kun ei osaa arvioida, että mennäänkö tavallisen kaavan mukaan vai onko jotain ihmeellistä. Jonkinlaista runsaamman vuodon alkua minullakin ilmeisesti oli istukkaa poistaessa, ja olin toki käynyt etukäteen x-kokeessa, jonka tyypityksen perusteella leikkaussaliin oli varattu verta, mutta sitä ei sitten tarvittu. Vuotoa hillitsemään minulle laitettiin ballonki, josta olin lukenut lähinnä käynnistysten yhteydessä. 

Naistenklinikalla on jo nyt käytössä perheheräämö, mutta ruuhkan takia mies ei päässyt mukaani, vaan lähti pojan kanssa ylös osastolle, kun minut kärrättiin heräämöön. En mielestäni ollut missään vaiheessa hirveässä pöhnässä, toki puudutusaineet vaikuttivat ja jännityksen poistuminen pisti väsyttämään. Sain heräämöön pumppausohjeet ja pienenpienen ruiskun, jota yritin epätoivoisesti täyttää. Pari pisaraa sainkin talteen tuota tuikitärkeää kolostrumia eli ternimaitoa. Heräämössä pyysin kertaalleen vahvempaa kipulääkettä ja sitä sain. Hoitaja kehui täsmäpuudutustani, pystyin liikuttamaan jalkojani jo heräämöön tuotaessa ja niitä yritinkin taivutella, että puudutus poistuisi eikä tulisi veritulppaa. Sain pyydettäessä vähän juotavaa, jota oli otettava varovasti oksentamisen pelossa. En kuitenkaan missään vaiheessa ollut pahoinvointinen.

Miehen mielestä parin tunnin aika osastolla pojan kanssa oli ainutlaatuinen kokemus. Minulla oli ajantaju hukassa, joten se hetki meni minulta ohi hujauksessa. Heräämöön tuli vihdoin tilaa ja sain elämäni miehet seuraani ja pojan rinnalleni. Ballonkia tyhjennettiin asteittain ja otettiin lopulta pois. Pääsimme heräämöstä osastolle noin viiden tunnin jälkeen (ilmeisesti keskimääräistä pidempi aika), leikkaussaliin astelemisesta oli kulunut tässä vaiheessa seitsemän tuntia. Leikkaussalissa vietimme siis kokonaisuudessaan vähän vajaat kaksi tuntia. 

Pääsimme osastolle toivomaamme perhehuoneeseen ja siitä alkoikin samaan aikaan uusi ja ihmeellinen elo pienen pojan kanssa ja toipuminen sektiosta. Koska tämä alkaa paisumaan maratonpostaukseksi, ja pieni vauva verottaa kirjoitusaikaa, julkaisen tämän nyt ja palaan toipumispuoleen mahdollisimman pian.

Teaserinä kerrottakoon, että reilun kahden viikon jälkeen olin kykenevä kärryttelemään läheiseen kauppakeskukseen, käymään asioilla ja hakemaan itselleni sushia. Tarkempaa toipumisasiaa tulossa kuitenkin tuota tuonnempana! 

Lue myös: Sektiosta toipuminen ja Sananen vielä sektiosta ja siitä toipumisesta