Tänä aamuna nostin pöytäsuolan takaisin hyllyyn. Jokunen päivä sitten ihmettelin sen käyttötarkoitusta, syytä olla keskellä keittiönpöytää, kunnes kaivoin jääkaapista valmiiksi keittämäni kananmunan ja muistin. Ahaa. Ajatus ei siis toimi aina parhaalla mahdollisella tavalla. Kädet ja jalat ovat turvoksissa aamuisin, kenties aivotkin?

Niin minä jäin rannalle heiluttamaan, kun purjevene kaarsi Saaristomerelle. Omaa lähtemistäni koskeva kielto oli selkeä ja ehdoton, ja vaikka se aiheutti surua, olin onnellinen ettei minun tarvinnut itse tehdä riskiarviota. Arvelin oikein, ettei mitään sattuisi, koko viikko on mennyt hyvin, mutta varmahan ei voi olla. Tällä reissulla venekunta joutui pitämään päivän tuulta satamassa, ja kaupunkilainen unohtaa, ettei kaikki ole koko ajan saatavilla, että helikoptereillakin on rajoituksensa sään suhteen. 

Korvaukseksi kaikesta sain mökkiviikon. Ensin reilun päivän systerin kanssa ja shoppailureissun Fiskarsiin (olkoon kuinka suomenkielinen nimi Fiskari, minulle se on Fiskars). Sitten viisi yötä yksin. Tunnelmat ovat vaihdelleet riemusta epätoivoon, olen nukahdellut sohvalle ja toisaalta saanut hyvään vaiheeseen vuonna 2010 alkaneen ikuisuusprojektin. Pinnatuoleihin valittu kalustemaali oli kuivunut varastossa purkkiinsa, mutta nyt on uudet haettu, valittu kahteen uusi, rätveä väri, hiottu ja pohjamaalattu, pintamaalattu testiksi yksi, tutkittu tilanne, tasoitettu ja pohjamaalattu uudelleen. Siellä ne nyt kököttävät kuistilla ja odottavat kotimatkaa. 

En ymmärrä, miksen edelleenkään ymmärrä kuinka hyvin viihdyn mökillä. Olen nauttinut näistä päivistä, kun tehtävälistaa on voinut venyttää päivältä toiselle, ei ole ollut pakko (paitsi vähän) ja silti on ollut koko ajan jotain. Ajatus juoksee myös niissä minulle kuuluisissa suuremmissa suunnitelmissa, mutta nekin selkeytyvät täällä ja aina joskus ideoista päästään myös mainioon toteutukseen. Eikä tämän paikan olekaan tarkoitus olla ikinä valmis, koska elämä muuttuu. Vasta muutama vuosi sitten me vaihdoimme makuuhuoneita, koska pienemmässä mies ei olisi mahtunut nukkumaan suorana, ja nyt pitää jo miettiä että mihin putkale mahtuu. Kohta, ensi kesänä, ja entä sitten? Ja jotenkin, ainakin vähän, osaan jättää ratkaisuja hamaan tulevaisuuteen, katsotaan sitten, kyllä se siitä, voihan se olla että…

Kai se onni tulee siitä, että näkee kättensä jäljet. Ja tunteesta, että voi vaikuttaa asioihin. 

Samaan aikaan mielessäni on pyörinyt yksi onnellisuudesta käyty keskustelu, silloin kun vielä uskalsin lähteä veneellä auringon paahtamille kallioille. Puhe kääntyi prosentteihin, siihen kuinka toisaalta on pelottavaa, että puolet kyvystämme onnellisuuteen tulee geeneistä. Mutta myös siihen, että mikäli vain kymmenen prosenttia onnellisuudestamme on olosuhteiden aikaansaannosta ja loput 40 % kiinni asenteestamme ja ajattelutavastamme, olemme erittäin paljon vastuussa omasta onnellisuudestamme. Ja vain hyvin vähän toisten. Vaikka vaikutuksemme toisen ihmisen elämään olisi koko olosuhteille varattu 10 %, on se silti vain kymmenesosa. 

Eihän se toki ihan noin yksinkertaista ole. Esimerkiksi oma parisuhteeni heijastuu hyvin paljon myös tuonne neljänkymmenen prosentin puolelle, helpottaa asioihin positiivisesti suhtautumista ja saa tuntemaan kiitollisuutta omasta elämäntilanteesta. Mutta siinähän onkin kyse minun tunteistani ja ajatuksistani. 

Jotenkin tämä konkretisoi minulle sitä, että kukaan toinen ei tee sinua onnelliseksi. Ja vielä kipeämmällä tavalla sitä, että minä en voi tehdä ketään toista kokonaan onnelliseksi. En ketään, vaikka niin monta vuotta yritin. Jos joku olisi silloin sanonut, että osuuteni on alle 10 %, olisin kenties elänyt hieman toisin. En kokonaan, koska en olisi uskonut enkä uskaltanut, mutta nyt ymmärrän, että vastuu omasta onnellisuudesta ja elämän hyvyydestä on jokaisella itsellään.

On poikkeustilanteita, tietysti. Eikä tämä tarkoita, etteikö tulisi käyttäytyä hyvin ja ottaa ihmisiä huomioon ja jakaa positiivisuutta ympäristöönsä. Mutta silläkin on rajansa, etenkin siinä mitä toinen pystyy vastaanottamaan. Jossain kohtaa pitää irrottaa omat tunteensa toisesta ja määritellä itse oma onnellisuutensa.

Olisin erittäin mielelläni mukana purjeveneessä. Mutta olen myös erittäin mielelläni viettänyt melkein viikon mökillä yksin. Tilaisuus, johon en ehkä olisi tullut muuten tarttuneeksi. Ja vaikka on ollut välillä ikävä ja yksinäistä, on ollut myös hienoja hetkiä, hiomapaperin tasainen rahina puupinnalla äänikirjan tasaisen kerronnan tahdissa. On vähän niin kuin olisin voittanut kummassakin vaihtoehdossa. Ja sellainen tunne on minulle niin harvinainen, että sitä yhä äimistelen.

Samaan tyyliin kuin suolapurkkia pöydällä. Välillä unohtaen, että mitä se tuossa tekee ja sitten taas kristallinkirkkaasti ajatellen, että juuri näinhän sen pitääkin olla.