Minulla ei ole lainkaan tapoja.

En ole ongelmani kanssa yksin. Erityisesti huonoissa tavoissa ihminen on kovin itsekeskeinen. Toisen huono käytös on suoraa seurausta omasta toiminnasta, jos ei muusta niin siitä, millainen ihminen olen.

Aina ajoittain kiehun siis viesteille tai suoraan minuun kohdistuvalle käytökselle. Silti olen huono puolustamaan itseäni. Minä vetäydyn, koska vika on tietenkin aina minussa. Minä olen tehnyt, sanonut, kirjoittanut jotain, ollut jotenkin.

Minusta on tullut vähän parempi sanoittamaan tunteitani. Sanomaan, miltä jokin minusta näyttää, miten tulkitsen. Suoraan puhuminen on silti välillä ihan järkyttävän vaikeaa. Samallahan sitä avaa itsensä vastaanottamaan mahdollisen mielipiteen omasta toiminnastaankin, ja kaikesta itsekeskeisestä pohdinnasta huolimatta se saattaa olla silti hyvinkin erilainen kuin mitä itse kuvitteli. 

Mutta sitten on niitä hetkiä, kun miettii hetken, että mitä minä olen tehnyt väärin – ja tulee siihen tulokseen että en mitään. Että en voi ikuisesti kumartaa enkä mielistellä, ja että jos minä ymmärrän muiden vaikeuksia, tulisi heidänkin edes jollain tavalla ymmärtää minun elämäntilannettani. Kaikkeen ei voi eikä tarvitse samaistua, monet kerrat minäkin olen kuunnellut juttuja asioista, joista minulla ei ole henkilökohtaista kokemusta, mutta olen halunnut olla läsnä ja yrittänyt, kuunnellut, en varmasti monestikaan ymmärtänyt, mutta ollut silti läsnä.

Sitten tulen surulliseksi. Mietin minkälaisia esteitä me ihmiset rakennamme toistemme välille, tarkoituksella tai puolivahingossa. Siinä mielessä unohduskin on joskus autuaampi kuin mieltä hiertämään jäänyt tapahtuma tai jokin jäänne menneisyydestä, josta kenties kumpikaan ei osaa päästää irti. 

Ja miksi se tuntuu siltä, että minun pitäisi tehdä jotenkin kohtuuttomia? Tai että vaatisin vastaavasti sitä läheisiltäni? Että jos on välillä niin helvetin vaikeaa, että eikö kannattaisi vaan antaa olla. Päästää irti. Lipua pois. Sitten on ne keskustelut kadunkulmassa, sohvannurkassa, puhelimessa, ne hetket jolloin jokin asettuu paikoilleen ja kaikki on helppoa, yksinkertaista. Jolloin vuodet välissä ovat vain vahvuus. Tieto siitä, että tuo tyyppi on nähnyt minut niin monena, ja silti eniten omana itsenäni. Ja on vielä siinä.

Ei vain ehkä samoin kuin ennen. Olen törmännyt siihen, miten tavat muuttuvat. Elämäntilanne on eri, asuinpaikkakin kenties, välimatkaa on monin tavoin enemmän. Siihen sopeutuminen on oma lukunsa, myös minulle. Ei ehkä tule enää ykkösen vapaapäiviä, jolloin on helpoin hypätä junaan ja matkustaa keskelle perhearkea. Ei ehkä tule enää sinkkutilityksiä siitä, miten ei koskaan voi löytää ketään. Missä menee se raja, jolloin huudan hiljaisuuteen, että minä olen täällä teitä varten, mutta jätän sen sitten siihen, en lähetäkään viestejä, en kerro mitä minulle kuuluu, mökötän jos en saa onnitteluja, mutta en soita kysyäkseni että miten siellä oikeasti menee, siinä oikeassa elämässä eikä vain pienissä paloissa somea.

Ei sinänsä auta, jos toinen osapuoli miettii ihan samoja. Ei sekään, vaikka minun tapani kommunikoida saisi toisella keittämään yli. Tai se, että minun käytökseni nähtäisiin välinpitämättömyytenä. Näistä asioista voi keskutella kerran, kaksikin, mutta jossain kohtaa tulee siinäkin raja vastaan. On löydettävä jokin tapa kuroa välimatkaa umpeen – tai antaa sen kasvaa mittaamattomaksi, ainakin hetkeksi. 

En väitäkään olevani paras mahdollinen ystävä. Mutta minä olen minä, ja tahtoisin kuitenkin tulla hyväksytyksi tällaisena. Se ei tarkoita sitä, ettenkö oppisi uusia juttuja ja voisi huomioida toista eri tavalla, mutta ajatustenlukija minä en ole. Enkä enää usko siihen, että kaiken täytyy toimia automaattisesti, ettemmekö oppisi olemaan toisin, tutkimaan mahdollisuuksia, vailla takeita lopputuloksesta. 

Koska vähitellen huomaan, ettei näin voi olla. Ei ikuista välitilaa. Ei epävarmuutta, joka saa minut miettimään, mitä olen tällä kertaa mahtanut tehdä.

Vika ei tietenkään ole aina minussa. Ei toisessakaan, mutta ei myöskään minussa. Ja minun on uskallettava nostaa pääni pystyyn ja todettava, että tähän minä en enää rupea. Ei sitä tarvitse sen kummemmin manifestoida, se voi haipua joulukorttien lähettämisen unohtamisesta pitkään hiljaisuuteen, mutta silti kaipaan tietoista päätöstä. Että tämän siedän, tältä ihmiseltä minä hyväksyn tämän, tämän suhteen kaava on tämä, enkä toivo tai tarvitse siltä sen enempää. Mutta myös, mitä tahdon ja haluan, mitä kaipaan, mitä olen valmis antamaan ja vastaanottamaan, kenen kanssa haluan elämääni jakaa, vaikka sitten harvakseltaan, puolivuosittain, mutta edes joskus. 

Ihmisten kohtaamiset ovat lopulta yleensä riemastuttavia, vaikka ne tapahtuisivat pitkän tauon jälkeen tai kahden sellaisen kesken, jotka eivät ole koskaan tavanneet eivätkä koskaan enää tapaisi. Mutta minä en halua riuhtaista itseäni irti menneisyydestä ja rakentaa identiteettiäni täysin uuden asuinpaikan ja elämäntilanteen mukaan. Minusta on ollut ihanaa kotiutua Myyrmäkeen, tuntea jonkinlaista kiinnittymistä pitkästä aikaa, törmätä samoihin ihmisiin eri harrastuksissa ja vaihtaa ohimennen kuulumisia. Sitten on kaikki se muu. Se, mitä oli ennen tätä, mutta joka on väistämättä tuonut tähän. Ja ne ihmiset, niitä minä ikävöin. Sitä mitä he näyttävät minulle itsestäni.

Ja minä niin toivon, ettei se ole vain kuva ihmisestä, johon ei enää viitsi/ehdi/jaksa/halua pitää yhteyttä, koska. Niin, miksi? Ehkä vika on sittenkin minussa.