Hyvähän se on sieltä sohvalta huudella
Katsoin eilen loppuun Jenkkien uusimman Bachelor-kauden. Pidän enemmän sarjan toisesta versiosta, jossa miehet tavoittelevat poikamiestytön sydäntä. Ylipäänsä suhtautumiseni sarjaan on ristiriitaista, rakkauden etsimisessä on jotain hyvin herttaista ja sarja paljastaa mielestäni yllättävän paljon miesten romanttisesta puolesta, joka helposti jää muuten piiloon. Toisella puolella on tietysti se shaiba-osio, eli miten voin tuhlata aikaani katsomalla moista sontaa. Mutta moni katsoo, eivätkä kaikki yhtä kriittisin silmin kuin minä.
Eilen alkoi myös Suomen versio, jota en ole ehtinyt vielä katsomaan. Mielenkiinnolla kuitenkin odotan, kuinka paljon sarjassa näkyy alkuperäisestä tuttua elementtiä, joka on naisten keskinäinen haukkuminen.
Väistämättä, jokaisella kaudella on vähintään yksi, yleensä useampi nainen, jotka eroavat jollain tavalla näistä ”tavallisista rakkautta etsivistä naapurintytöistä”. Ehkä he ovat jo koettaneet onneaan edellisellä kaudella, ehkä he määrittelevät itse itsensä erilaisiksi, ehkä heillä on isommat tissit tai tavoitteellisempi lähestymistapa, ehkä he eivät jaksa istua jauhamassa muiden ”soccermomien” kanssa sopivissa normeissa olevaa keskustelua. Introverttiys on myös usein piirre, joka aiheuttaa ryhmästä pois sulkemista.
Tänään törmäsin Slutshaming-aiheeseen, josta on sanottu paljon viisasta muuallakin. Itse mietin, näin tämän kamalan rakkausdiipadaapahömpän kautta, kuinka paljon viihteellinen televisio-ohjelma voi vahvistaa niitä asenteita, joita vastaan oikeasti pitäisi taistella. Että olisi joku, joka ottaisi tuon naislauman (jonka nuoruutta itseeni verrattuna on vieläkin vaikea käsittää) ja sanoisi, että kyllä se Sheila on ihan samalla tavalla arvokas ihminen ja nainen, vaikka hänen vitsinsä sisältäisivät asteen enemmän sarkasmia. Ja että jos se poikamies haluaa jonkun, jolle on okei esitellä tissivakoaan julkisesti niin se on heidän valintansa. Sekä se tissivaon esitteleminen että valinnan tekeminen rintavarustuksen koon perusteella. Välillä voi olla vaikea käsittää, että ihminen voi isoista tisseistään tai kauniista ulkonäöstään huolimatta myös mukava ja kiva tyyppi. (Tai että kaikille sillä ei ole yhtä paljon merkitystä.)
Ei minulla ole tähän mitään järkevää loppukaneettia. Vain paha mieli siitä, että omassa maailmassani ruoskin ehkä itse eniten itseäni ja kuvittelen olevani immuuni ulkoisille vaikutteille. Mutta ollapa näinä aikoina aikuiseksi kasvava tyttölapsi. Kyllä minuakin välillä kirpaisee nähdä kauniita ja seksikkäitä naisvartaloita, mutta toivoisin etten sortuisi arvostelemaan toisia siitä, että he kenties ovat saaneet paremmat geenit tai ainakin osaavat ja/tai haluavat esitellä niitä. Ja siinä ehkä se. Ettei se arvostelu ainakaan kumpuaisi omasta epävarmuudesta. Ettei tarvitsisi alentaa toisen viehättävyyttä tai jopa älyä sillä, että itsellä on paremmat poskipäät tai toisella muuten hoikassa varressa vähän roikkuva takapuoli. Että me naiset arvostaisimme itseämme ja toisiamme kokonaisuuksina.
