Pelkkiä sanoja
Yhtenä iltana päätän ruveta kirjoittamaan käsikirjoituksia romaanien sijaan, koska elokuvien ja tv-sarjojen markkinoinnissa on vain vähän tarvetta kirjoittajan haastatteluille. Luen pari vanhaa dekkaria uudelleen ja mietin niiden kirjoittajan suhdetta julkisuuteen. Ja muidenkin. Pidän autofiktiosta, mutta olen vähitellen vähän väsynyt siihen. Se on hetkittäin kuin pitkiä blogikirjoituksia. Miten hankalaa siinä on päästä toisten nahkoihin, ja miten näköala on siten väistämättä vähän kapea, yksityinen. Sellaiselle kirjoittamiselle on paikkansa ja muutama lempikirjoistani kuulunee autofiktion alle. Ja onhan Saisiokin todennut irvailevansa kirjoittajakavereilleen, kuinka hirvittävä tarve heillä on peittää itsensä omissa teksteissään. Silti.
En ehdi kirjoittaa mitään. Laura tiivisti:
”Kipu säteilee teksteihin. Tunnistan tästä kaksi toistuvaa selviytymislinjaa. Toiset kirjoittavat kivun auki selvitäkseen sen kanssa, tullakseen sinuiksi. Toiset eivät kirjoita mitään, koska kirjoittamalla kivusta tulee totta, eikä sitä voi enää väistää.”
En halua olla jälkimmäistä.
Tämä kevät on ollut sellainen, että kipuilen useammankin asian kanssa. Ne vain yrittävät näyttäytyä kauhean konkreettisina päätöksinä. Koti. Mökki. Auto. Yritän miettiä mitä haluaisin, jos voittaisin lotossa, jos valintojani eivät ohjaisi taloudelliset tosiasiat, mutta koska se on mahdotonta, päätän pitää taloudellisia tosiasioita siunauksena kirouksen sijaan.
Kun katson laumaa parikymppisiä nuoria luksusveneessä lipumassa Ruoholahden kanavaan, mietin että heille ei antaisi vastuuta maailman pelastamisesta, se ei näytä heitä kiinnostavan ja samalla olen kateellinen heidän ainakin näennäisestä vapaudestaan juuri tuossa tilanteessa. Heidän omastani eriävästä henkisestä ja taloudellisesta pääomasta, asemasta yhteiskunnassa.
Aina kun käymme uudessa paikassa, selvitän paljonko asunnot maksavat.
Muistelen lainausta Uuvuksissa-kirjasta (kirjoittanut Liisa Uusitalo-Arola).
”Kolmas varoitusmerkki on se, että työ tuottaa mielessäsi jatkuvasti ristiriitaa ja huomaat toistuvasti pohtivasi, lähteäkö vai jäädä. Mielesi palaa kerta toisensa jälkeen elämänmuutossuunnitelmiin ja suoranaisiin pakofantasioihin. Reppureissaajaksi Aasiaan vaiko omavaraiseläjäksi Pohjois-Karjalaan? Voi kun tulisi edes jokin kivuton ja vaaraton tauti, että pääsisi sairauslomalle.” (Korvaa työ sanalla kotiäitiys.)
En pysty erottamaan, ovatko ajatukseni pakofantasioita vai todellisia toiveita. Joidenkin kohdalla se on helpompaa. Jos haavekuvaan liittyy vahvasti yksinäisyys ja rauha, totean tarvitsevani hieman lomaa lapsiperhearjesta. En silti aina osaa tarttua sellaisiinkaan tilaisuuksiin. Haluan olla myös perhe, yhdessä.
Mietin, tekisikö kirjoittaminen minusta väistämättä huonomman äidin. Vai se, että jättäisin kirjoittamatta. Niitä tekstejä siis, jotka aukaisevat kipuja.
Minulla on kaksi lasta ja aviomies. Minulla ei ole henkilöbrändiä. Voiko tuollaisia edes vertailla?
Lapset asettavat yllättäviä rajoituksia. Aikuisena ihmisenä ei ole niin suurta väliä sijainnilla. Sitä voi muuttaa neljäksi vuodeksi toiselle paikkakunnalle ja sitten palata. Kahden vuoden päästä alkaa esikoulu ja se asettaa tietyille asioille oman aikamääreensä. Aikuinen voi suhata kahden paikan väliä, mutta kiinnittyykö lapsi silloin mihinkään? Viimeistään kouluikäisenä viikonlopuille alkaa osua harrastuksia ja syntymäpäiviä, eikä aikuisen tahto ehkä saa mennä lapsen tarpeiden edelle.
Haluaisin olla idealisti enkä uskoa koulushoppailuun, mutta samalla mietin miksi juuri minun lapseni pitäisi kärsiä koulujen erilaisista oloista.
En tahdo muistaa, minkälaista arki oli ennen maaliskuun puoliväliä. Kuinka autiolta tuntuu koti, kun mies lähteekin taas toimistolle töihin?
Ikuisuusprojektit ovat yhä kesken. Aina välillä jotain valmistuukin. Yritän muistaa, että elämä on tässä, että nämä päivätkin ovat ihan yhtä lailla tärkeitä kuin olisivat toisenlaiset. Tämä arki on lasteni lapsuutta, ja vanhempi alkaa muistaa ehkä jotain jo aikuiseksi asti.
Kun lähdemme ostoksille, minua harmittaa, etten keksi enempää hankittavaa. Samaan aikaan haaveilen vain kierrätystavaraan pohjautuvasta kesäpaikasta. Tiedän jo, ettei ostaminen tee minua onnelliseksi, mutta omistaminen välillä tekee.
Lainasin lomalukemiseksi kaksi oikeaa kirjaa, Kirjeitä Tove Janssonilta ja Astrid Lindgrenin elämäkerran. Mietin, miksi ne ovat mielestäni sopivia kesään. Tove on tietysti yleensä aina ihana. Luin hiljattain Harun sähköisenä (mikä väistämättä vähän latisti sitä), mutta surin kovasti luopumisen mukana. Tiettyä arvokkuuttahan siinä oli, todeta että tämän aika on nyt ohitse, nyt emme enää lähde saareen. Mutta muistutan itseäni myös, että Tove oli jo yli neljänkymmenen kun he rakensivat tuon mökin. Kaiken ei tarvitse olla aina, ja juurtua ehtii lapsuudenkin jälkeen.
Juurtua ja joskus myös jumittua. Toiseen vaaditaan väkivaltainen repäisy, mutta minä yritän vielä lempeydellä.