Näin autan itseäni sietämään pettymyksiä

Pettymyksen tunne on juuri sillä hetkellä aito. Ethän muuten reagoisi niin voimakkaasti. Ole itsesi puolella ja ymmärrä pettymyksesi. Sinun ei tarvitse ratkaista asiaa niin, että pettymyksen aihe poistuu. Riittää, että lohdutat itseäsi: ”Voi kurja, kun kävi näin.”

Näe itsesi rakastavasti ja hyväksyvästi hyvine ja huonoine puolinesi. Ei tarvitse onnistua kaikessa, jotta voi kokea olevansa hyvä. Koska joka tapauksessa epäonnistut usein, on tärkeää, että koet myös onnistumisia usein. Auta itseäsi onnistumaan ja suuntaa huomiosi onnistumisiin!

Kiinnitä huomiota ulkoisiin tekijöihin: väsyneenä, nälkäisenä tai stressaantuneena pienetkin vastoinkäymiset tuntuvat entistä suuremmilta, minkä vuoksi pettymysten sietäminen on vaikeaa. Kylläisenä ja hyvin nukkuneen on helpompi saada jo opitut tunnetaidot käyttöön.

Jos pettymykset syntyvät usein siitä, että asiat eivät suju niin kuin olit suunnitellut, auta itseäsi varautumaan tällaisiin tilanteisiin. ”Meidän piti mennä autolla, mutta nyt näyttää siltä, että meidän täytyykin mennä bussilla” tai ”Tuo onkin todella haastava tehtävä ja voi olla, että se ei heti onnistu, mutta aina voi yrittää uudestaan!”.

Mukailtu ohjeesta ”Näin autan lasta sietämään pettymyksiä”, lähde The FamilyBoost Oy.

Ei ole harhaa se, että kun lapsi oppii tunnetaitoja, joutuu aikuinen käymään läpi omiansa. Terveisin vaan täältä se, jota kiukutti kun mentiinkin autolla eikä bussilla, ja se, joka kyllä tietää, että nukkuminen olisi ihan hyvä priorisoida sinne kaiken kärkeen.

Mutta elämä on nyt sellaista, että illalla istuu kolme varttia koneella, syö parisataa grammaa salmiakkia eikä saa mitään aikaiseksi, paitsi pahan olon. ”Olisinhan nyt voinut edes blogia päivittää.”

Facebook kertoo, että joku käy siellä sivua päivitysten toivossa välillä vilkaisemassa ja aina se lämmittää mieltä. Aloitin toki, monta kertaa mielessäni, joskus jopa puhelimeen.

Marraskuu. Perkeleellinen pimeä. Piparitalkoot. Puhkeavat hampaat. Kyyneleitä ja käheää naurua. Kyvyttömyyttä nähdä kahta tuntia pidemmälle.

Sellaista hilpeää siis.

Yritän fiilistellä joulua, ja onneksi on ollut muutama kirkkaampi päivä. Säidenkin puolesta siis.

”Yritä olla itsellesi armollinen”, toistelee yksi jos toinen, ja neuvossa on toki myös vaari. Mutta se osa minussa, joka haluaa jonain päivänä olla hyväkuntoinen, sitkeä ja iloinen mummo, toteaa että tänäänkin on se päivä, jolloin rakennetaan huomista. Pari viikkoa sitten väitin, että kunhan tämä taas tästä muuttuu niin lähden joka päivä vaunulenkille vietyäni pojan päiväkotiin.

Mitä sitten teen? Juon kahvia ja syön pipareita. Fiilistelen joulua. Pesen ja viikkaan pyykkiä. (Että sitä riittääkin.) Välillä ehkä metsästän kadonneita pikkuautoja ja ihastelen villakoiria sängyn alla.

Pienempi täytti puoli vuotta. Tuntuu ikuisuudelta, on oikeasti ihan hujaus vain. Ei tässä vielä mikään kiire ole, mutta yritän välttää ajatusta uuden vuoden harhasta, jolloin kaikki loksahtaisi kohdilleen. Helpottaa toki ehkä, päivä alkaa pidentyä, on toivottavasti lunta, joululoman jäljiltä olemme kaikki iloisesti pöhöttyneitä ja sokerikoukussa…

Niin.

Ehkä minun kannattaa vain alkaa valmistella itseäni siihen pettymykseen, että piparit on pian syöty ja mahdollistaa onnistumisen hetki tekemällä uusi taikina ihan itse!

(Siskoni teki taikinan ja kävi leipomassa pipareita pojan kanssa. Selvisimme siitä, että ensin piti käydä ostamassa kaupasta vehnäjauhoja ja ettei ollutkaan leivonta-alustaa. Siskonikin ilmeisesti siitä, että kolmevuotiaan mielestä karkit sopivat paremmin suuhun kuin piparin päälle. Ja minä siitä, että ensimmäinen pellillinen hieman kärähti. Nekin söin.)