Pienet perhejuhlat

Tämä osuus on kirjoitettu jo marraskuussa:

Täytyy myöntää, että vähän lipsahti, nimittäin ristiäisten vieraslistan suhteen. Juhlia miettiessämme totesin, että kotiimme mahtuu todellakin vain lähimmät, jo kihlajaisissa koeteltiin astioiden ja tuolien riittävyyttä. Tuntui sopivalta kutsua juhlimaan häidemme vieraat, ja sitä varten varattiin seurakuntasali. Sitten aloinkin ajatella, että voisimme kutsua juhlimaan myös heitä, jotka eivät purjelaivalle mahtuneet. Setämieheni ovat harmitelleet, ettei vuosiin ollut kunnon perhejuhlia, joten osittain ajatus tämän takana oli saattaa yhteen ihmisiä, jotka eivät välttämättä kohtaa toisiaan niin usein.

Kutsu lähti yli sadalle hengelle, mutta loppujen lopuksi ihmisiä taisi olla kahdeksisenkymmentä, viime hetken flunssien karsiessa jonkun verran vieraiden määrää. Mutta olipahan pieni perhejuhla!

Kasteseremonia oli siis Myyrmäen kauniissa, valoisassa kirkossa, jonka jälkeen joimme kahvit seurakuntasalissa. Olin suosiolla ulkoistanut tarjoilujen teon ja värvännyt serkkuni suosiollisella avustuksella ammattilaiset keittiön puolelle. En ajatellut juurikaan panostaa koristeluun, mutta toki viime hetkillä piti vähän stressata ja hälyyttää siskoni apuun. Aika simppelisti lopulta mentiin, tarjoilupöytään tilasin näyttävän kukkakimpun, systeri kierrätti omista juhlistaan jääneet maalatut männynkävyt pöytiin tuikkukynttilöiden seuraksi, ne saivat kovasti kehuja. 

Itsehän sairastuin juuri ennen ristiäisiä flunssaan. Kuume nousi ristiäisiä edeltävänä yönä, pysyi kyllä alhaalla lääkkeiden avulla, mutta täytyy myöntää, että mielikuvani itse kasteesta ovat hieman hämärät, enkä mitenkään pystynyt toimimaan valmistelujen suhteen niin järkevästi kuin olisin halunnut. En esimerkiksi tajunnut tankata poikaa (pumpatulla) pullomaidolla täyteen ennen kastetta, joten muuten niin hyväntuulinen ja rauhallinen lapsemme kertaalleen keskeyttikin seremonian, vaikka viihtyikin varsin hyvin isänsä sylissä. 

Olen melko varma, että äiti olisi tuhahdellut halullemme järjestää juhlat tässä mittakaavassa. Valitettavasti voin vain kuvitella sen. Äitini oli kuitenkin vahvasti läsnä hänen neulomansa ristiäispuvun muodossa, joka ehti odottaa yli kaksikymmentä vuotta uutta kastettavaa. Itse asiassa viimeisimmästä puvusta kastetusta siskontytöstäni tuli poikamme kummi. Isän suku taas näkyi pojan nimessä, jossa on siinäkin siis historian havinaa. 

Nimien pyörittäminen paperilla tuntuu niin erilaiselta kuin ihmisten näkeminen samassa tilassa. Olen erittäin onnellinen siitä, että mieluisia kutsuttavia löytyi niin paljon ja että niin moni heistä pääsi paikalle. Erityismaininnan ansaitsee Pohjois-Karjalasta saapunut oma sylikummini, joka myös laittoi hiukseni ristiäisten aamuna. Hän myös toi minulle korun, joka hänellä itsellään oli minun ristiäisissäni. Tuntui, että asiat asettuivat sulavasti jatkumoon, jossa pienistä vauvoista on kasvanut aikuisia ja että meillä kuuluukin olla itsellämme jo pieni poika. Että aikuisuus on monella tapaa myös hyvää, jos kohta myös haikeaa, koska olen jo kohdannut raskaita menetyksiä vanhempieni muodossa. 

Viikonloppuna avasimme vihdoin viimeisetkin ristiäislahjat. Kaikki kortit eivät olleet pysyneet paikoillaan, mutta melko hyvin pystyimme päättelemään mitä keneltäkin tuli. En oikeasti ollut ymmärtänyt, että tuollaisen ihmismäärän kutsuminen tarkoittaisi myös moista lahjapaljoutta. Jokunen toi omia vanhoja vauvatavaroitaan ja niiden lisäksi virallisen lahjan. Hurjaa! Mutta koska olemme olleet hankintojen kanssa hyvin maltillisia, saimme varsin osuvia ja tarpeellisia lahjoja. Astiasto ja vauvakirja jäivät saamatta, ensimmäiseen saimme kyllä korvamerkityn rahan, joka siis nyt siihen käytetäänkin. Vauvakirjan suhteen pitäisi varmaankin aktivoitua, aivot toimivat niin takkuisesti, että on vaikeaa muistaa millä viikolla poika oppii mitäkin. Minulla on onneksi viiden vuoden päiväkirja, jota yritän muistaa iltaisin täyttää ja merkitä näitä suurimpia virstanpylväitä (”vauva sanoi guu”). Pohdin edelleen, olisiko Oot niin ihana meidänkin perheen valinta. Testasin myös Kidmemoa, mutta helppoudestaan huolimatta sen valmiit vaihtoehdot ja vastaustavat tuntuivat joskus kovin rajoitetuilta. 

Juhlista on siis toivuttu tovi, oma olo on edelleen hutera ja pojan aikataulu on tuntunut juhlien jälkeen vaihtelevammalta kuin ennen. Tosin se saattaa olla vain tunne, koska en varsinaisesti muista millaista elämä oli ennen ristäisiä, kun tämä oma sairastaminenkin tuntuu kestäneen pienen ikuisuuden. 

Enkä osaa puhua pojasta hänen nimellään. Edelleen hän on poika tai vauva, ja taitaa sellaisena pysyäkin ainakin täällä blogin puolella. Luulen, että nimi on tarpeellisempi muille kuin meille. Hassua myös sinänsä, että etunimi oli oma ehdotukseni ja silti se tuntuu välillä haastavalta, vaikka saikin kehuja. Mutta ei kai kukaan sano, että onpa kamala nimi, paitsi lukiessaan nimensä saaneiden palstaa lehdistä. Kahdella jämptillä nimellä mennään, pitkähkön ja usein erikseen tavattavan sukunimen seurana. 

Ja tämän haluan lisätä tänään:

Oot niin ihana -vauvakirja tuli meille jouluna, mutta on edelleen täyttämättä. Otan se tehtäväkseni kunhan pääsen mökiltä kotiin. 

Vauva on vauva tai poika tai mupetti tai äidin pieni murupetteri, mutta osaan jo puhua hänestä tarvittaessa myös hänen omalla nimellään. (Viimeisimmän mielipiteen pojan nimeen antoi ristiäisaamuna kurkkuuni kurkannut lääkäri, joka onneksi tajusi olla diplomaattinen ja kehui nimeä – hänen todellisella mielipiteelläänhän tuskin olisi ollut merkitystä tai se ei ainakaan olisi vaikuttanut nimen valintaan.)

Ristiäisistä lähtenyt flunssa-aalto kesti käytännössä kaksi kuukautta, oli välissä kai terveitäkin päiviä, mutta nyt vasta on ollut vähän pidempään sellainen olo, että olen toimintakuntoinen, keuhkoputkessa piileksivää ärsytysyskää lukuunottamatta. 

Juhlista ei ole ollenkaan ns. fiiliskuvia, ainakaan minulla, mikä on harmi. Siis koristeista tai kukkakimpusta. Kirkon kuva on otettu samalla reissulla, kun kävimme ripustamassa pojan nimellä varustetun sydämen kastepuuhun ensimmäisenä adventtina. Meistä ja vauvasta on tietysti kuvia, mutta minulla on vielä ajatus siitä, ettei niitä kovasti missään julkisesti esiteltäisi. (Ja että onpa ihanaa, että on kunnon kamera, näistäkin räpsäisyistä huomaa kyvyttömyyteni käyttää oikein puhelimen sinänsä ihan pätevää kameraa.)

Minusta tuntuu hassulta julkaista jotain näin myöhään juhlien jälkeen, mutta haitanneeko tuo?