Pienin askelin

Odotin vuoden vaihtumista joulukuun puolivälin paikkeilta. Osin siksi, että kyllästyin pimeyteen, osin kai siksi, että harrastukset ja työtkin jäivät tauolle ja kaikessa tuntui olevan väliaikaisuuden tunnelmaa, jota vastaan olen huono taistelemaan.

Tuli uusi vuosi, ja melkein liiankin monta vuosikatsausta. Jätin omani tekemättä, kun en tehnyt sitä silloin kun mieli teki, eikä enää tee mieli. 

Moni toivoi uuteen vuoteensa rentoutta ja rauhaa. Minä en.

Minä olen se inhottava, joka on köyttänyt itseensä aktiivisuusrannekkeen ja aktivoinut tunnukset päästäkseen laskemaan kaloreita. Syy ei ole pelkästään vuodenvaihde vaan myös se toivottavasti taaksejäävä ajattelutapa, jossa jouluna tulee joka tapauksessa mässäiltyä, joten ei kannata aloittaa ennen sitä. (Joulun paikalle voi sijoittaa loman, krapulapäivän, ihan vaan viikonlopun tai väsyneen päivän.) Lokakuussa alkanut gluteeniton muutti myös ennestään rajoittunutta ruokavaliota, enkä halunnut liian montaa muutosta kerralla.

No, jos muistelen vähän kulunutta vuotta niin lähdin blogin pitämiseen pullein purjein. Oli ennen-kuvat (ei julkaistu), personal trainer ja treeniohjelmat. Haaveissa siinsi timmi fitnessvartalo, jonka hankkimisen ohessa mielikin muuttuisi pelkästään positiiviseen suuntaan. Oli siis ehkä liiankin suuret suunnitelmat. 

Nyt on tarkoitus ennen kaikkea tervehtyä. Kiinteytyminen ja painon putoaminen ovat oikeastaan vain sivutuotteita siinä prosessissa, missä yritän tehdä itsestäni aktiivisempaa ihmistä. Eikä se alkanut tämän kuun ensimmäinen päivä vaan pikemminkin viisi vuotta sitten. Siihen on mahtunut monenlaisia kausia, liikuntaa ja liikkumattomuutta, terveellistä ruokavaliota ja pussikaupalla pehmeitä lakuja, itseinhoa ja lempeämpää suhtautumista. Tämä on siis oikeastaan vain uusi vaihe.

Sellainen vaihe, jossa olen armollisempi itselleni, mutta pyrin muistamaan myös sen, että muutos kasvaa pienistä päätöksistä joka päivä. Eikä se kaadu siihen, jos jonain päivänä en täytäkään itselleni asettamia raameja. Surullisena seuraan sitä riuhtomista, jossa asetetaan liian suuria tavoitteita eikä ymmärretä muutoksen lopullisuuden välttämättömyyttä. Siinä minäkin olen kompuroinut, siksihän olen jälleen tässä tilanteessa. Eikä ole kyse siitä, että haluaisin vain olla hoikempi. Haluaisin sitäkin, mutta myös paljon sitä pöhinää siitä ympäriltä, kun en ole enää väsynyt, surullinen ja ahdistunut sohvaperuna – ainakaan kaiken aikaa. 

Siksi minä mietin, kuinka paljon siitä edes tänne kirjoittaisin. Että jos nyt julistaisin tämän olevan se vuosi, kun vihdoin kaikki muuttuu, joutuisin vuoden päästä todennäköisesti toteamaan, että vähemmän muuttui kuin halusin. Ja silti, pienetkin askeleet parempaan suuntaan ovat juuri niitä, pieniä askeleita parempaan suuntaan. Siihen, etten ostakaan Pandan suurinta suklaarasiaa tuhoamaan tammikuutani ja että yritän pakkassäässäkin piristyä pidemmästä kävelymatkasta. Mutta aion myös edelleen kärsiä sohvannurkassa myötähäpeää tosi-tv:n seurassa.

Eli ehkä sittenkin rentoutta ja rauhaa?

(Ei tätä ainakaan.)