Pienissä hetkissä

Istuin huoneessa, jonka vähäiset huonekalut oli kasattu keskelle lattiaa. Nurkassa oli viherkasveja, yksi oikea ja keinotekoinen sitruunapuu. Isojen ikkunoiden eteen oli nostettu hennosti hopeainen kasvi, joka näytti liian laihalta.

Ulkona paistoi aurinko, oli yllättävän lämmin syyspäivä, olin pukeutunut liian hyvin, sisälläkin oli lämmin ja minulla oli kuuma. Kaupunki kulki ikkunoiden alla, liikenne lauloi ja minä olin elossa.

Minä kuuntelin kaikkea sitä, mitä puhuttiin ja hämmästelin. Ihmettelin itseäni, jostain kumpuavaa naurua, tapojani analysoida itseäni, sanoa asioita ääneen, joita en ennen ehkä olisi, äänen sortumisen tiettyjen tapahtumien kohdalla, mutta sitten luottavaisena lepäävän katseen. Toisaalta mietin, että on siis oikeasti mahdollista tehdä asioita ja muuttaa maailmaa. Että ei ole pakko jäädä kotiin pelkäämään. Että voi kurottaa ulospäin ja luoda hyvää.

Miten hyvältä tuntui todeta, että joku saattaa oikeasti olla kanssani samaa mieltä asioista, että näkemykseni ei automaattisesti teekään minusta huonoa vaihtoehtoa vaan päinvastoin. Ja että joku ponnistaa melkein samoista lähtökohdista, melkein, kenties, koska emme ehtineet käydä asiaa syvemmältä läpi.

Ja kuinka surullista oli muutamassa lauseessa kohdata asioita itsestään. Jäin miettimään kuinka todellisia syyt ovat olleet. Miten en sanonut suurimmaksi haaveekseni sitä, minkä kuvittelin sen olevan, mutta en tiedä johtuiko se vain tilanteesta, olisiko se johdattanut keskusteluun, jota en ollut valmis käymään.

Illalla ajoin laina-autolla valtaväylää kohti kotia. Tiet olivat tyhjempiä, pimeys kätki sisäänsä tietyömaan välkkyvät valot, radiossa soi rokki ja minussa oli vapautta enemmän kuin pitkiin aikoihin. (Vaikka mennessä seisoin liikennevaloissa ja kirosin, etsin määrättömästi parkkipaikkaa, myöhästyin harjoituksista joutuessani kantamaan soitinta melkein yhtä pitkän matkan kuin juna-asemalta ja ihmettelin ihmisten käsitystä yksityisautoilun helppoudesta.)

Joskus asiat tapahtuvat nopeasti ja jo seuraavana iltana tiesin, ettei tapaamisesta tällä erää seuraisi sen suurempia. Ja silti jotain suurempaa kuin palkkakuitti tai säännölliseksi muuttuva paha toimistokahvi, se palautti uskoa itseeni ja ihmiskuntaan. Eikä siis oikeastaan voisi paremmin olla.