Pois potentiaalista

Arkeni saapui ja ryöstäytyi käsistä.

Päiväkoti asettaa väistämättä raamit, joissa minunkin tulee toimia. Muista hakea lapsi ajoissa. Ja hyvä niin.

 

Mutta (vapaaehtois)työasiat eivät ole tahtoneet asettua viikon neljän arkipäivän kahdeksaan tuntiin, harvoin ehdin toimistolle ennen puolta yhdeksää, siinä jo syön itseltäni työaikaa. Hävyttömästi hyödynnän hoitopäivää myös yhtenä aamuna käymällä joogassa. Ymmärrettävää, anteeksiannettavaa, ehkä. Osin sitä, mitä piti ollakin. Mutta isoilta osin paljon kaikkea muuta.

Lehden tekeminen on ollut hauskaa ja opettavaista, arvojeni mukaista ja sillä tavalla miellyttävää, että tuntee tekevänsä jotain tärkeää. Enkä malta luopua sen tekemisestä, vaikken euroakaan ole vielä rikastunut, tai edes saanut kaikkia kulujani katettua. Mutta toimistolla on hauskaa, tapaan ihmisiä, saan tehdä sellaista, missä en ole niin hyvä, mutta missä minulla on mahdollisuus kehittyä. Urakin tästä voisi urjeta, mutta.

 

Täytyykö aina tulla se mutta?

 

Ikuisesti ei voi vain harrastaa. Lehtikirjoittaminen ja muu säätäminen on kivaa. Mutta se ei ole tätä.

 

Olisihan se voinut olla idylli. Vanha rintamamiestalo. Pihassa omenapuut, niiden oksilla värivalot, alla pitkät pöydät ja penkit, kukkapenkissä perennat, talon takana pieni perunamaa. Ei ollut. Kaikki oli ylikasvanutta. Pöheikössä kulki yksi ainoa polku melkein kuivuneelle kaivolle. Ei ollut riippumattoja tai edes puutarhakeinua, ei valkoisia takorautaisia kalusteita aamukahvia varten. Portaat olivat vinossa, talon eteinen oli maalattu tummanruskeaksi, se oli pimeä ja luotaantyöntävä, syksystä pitkälle kevääseen kylmä. Vuosikausia kellarin portaissa seisseet kumisaappaat haisivat, mutta kukaan ei viitsinyt heittää niitä pois. Kukaan ei myöskään käyttänyt niitä, joten siinä ne seisoivat, portaiden sivussa, viemässä tilaa. Joinain päivinä hän ajatteli, että niihin voisi kaatua, saappaiden muljuvat varret eivät antaisi askeleille sijaa, hän astuisi harhaan, kaatuisi kellarin portaisiin ja viruisi siellä kunnes kuolisi. Jos hänellä olisi ollut asiaa kellariin. Se oli homeessa, ei siellä viitsinyt käydä.

Ote kirjan takakansitekstin inspiroimasta raapustuksestani. Osa jostain, en ole ihan varma että mistä.

 

Lehti on hyvä ja helppo. Tee tämä. Palvele lukijaa. Oi tällaisenkin voisi. Soita sinne, soita tänne, tee enemmän, kerro parempia tarinoita, selvitä vielä vähän lisää. Ja nyt se on tässä, painomustetta sormissa, ojenna sitä ihmisille, kerro mistä se tulee, pyydä että muutkin näkisivät saman kuin sinä, ilahdu pienistäkin palautteista, koe että olet osa yhteisöä. 

 

Muu on vaikeampaa, hahmottomampaa. Apurahahakemuksia, kyllä, mutta myös epäilys siitä, voiko sellaisia saada. Ja uiminen nahkoihin, pitkäksi aikaa, se tuntuu juuri nyt haastavalta. Tuollainen irrallinen pätkä on niin paljon ilmavampaa, pelkkää potentiaalia.

Siinä kai se. On helppoa olla hyvä sellaisessa asiassa, jossa tietää olevansa ainakin ihan ok, ja lopun voi kuitata kokemattomuudella tai vapaaehtoisuudella tai sillä, ettei se oikeastaan olekaan se, mitä haluaisin oikeasti tehdä.

 

Liikoja en itseäni puolustele, lehden kaksi lähekkäin ilmestynyttä numeroa todella työllistivät enemmän kuin oletin, koska omien juttujen kirjoittamisen lisäksi teen mm. oikolukua. 

 

Ajattelin, että alkuni olisi rauhallisempi. Viipyilevämpi. Kokeilevampi. Nyt olen jo ehtinyt tottua adrenaliiniryöppyihin ja ripeään aikatauluun, ihmisiin joiden kanssa voi pallotella ideoita, huutelemiseen avokonttorissa. Yhtäkkiä se, että vain kuljeskelisin, katselisin, tarkkailisin, tutkisin elämää tuntuukin oudolta. Liiaksi itseensä käpertymiseltä. Yksinäiseltä.

Ja silti tärkeältä, sellaiselta mitä haluaisin tehdä.

 

On niin helppoa sanoa, että kyllä tämä hoidetaan, saadaan tehtyä sekin, ja käyttää aikansa toisten eteen. Tavallaan omansakin, mutta ei intohimon vaan sen helpon vaihtoehdon.

 

On toki mahdollista, että ”nuoruudenrakkauskin” haihtuu ja tilalle tulee jotain muuta.

Mutta jos ei nyt niin milloin? Eikö ikinä?

 

Siispä tasapainoa tavoitellen, sopivasti läsnäollen, mutta itseään unohtamatta. Koska on törkeän mukavaa syödä kakkosaamupala kahveineen toimistolla.