Puhutaan painosta

Miksi haluaisin mainita heti alkuun, että reisilihakseni ovat baletista ja pilateksesta kipeät? Koska aion puhua painosta.

Tänä syksynä olen tuntenut itseni liian isoksi. Eikä se ole vain tunne, vaaka todistaa tapahtuneen muutoksen. Ei ole kiva katsoa itseä peilistä, tuntuu että vaatteiden tarkoituksena on enemmän peittää kuin paljastaa. Ja sitten on tietysti se, että ne aiemmassa painossa ostetut vaatteet eivät istukaan ihan niin kivasti, mahtuvat kyllä vielä päälle, mutta kinnaavat tai hameiden vyötärölinja nousee salakavalasti korkeammalle.

Barcelonassa oli tukalaa, koska tuntui että paikalliset olivat järjestään hoikkia tai normaalipainoisia. Erilaisia kroppatyyppejä näkyi kyllä, mutta varsinaisesti lihavia ihmisiä tulvi vain turistibusseista. Kauniiden vartaloiden kadehtimisesta syntyy helposti tuttu yhdistelmä itsensä surkuttelua ja pahaa mieltä – jota on helppo liennyttää vaikkapa herkuttelemalla. Ja kyllähän sitä lomalla syödä saa! En tosin ymmärrä, miten espanjalaiset tasapainottelevat ruokansa kanssa, tapasannokset kun eivät vastanneet käsitystäni pikkupaloista ja alkupalalautaset olivat toisinaan pääruokaa isompia.

Olen ollut pitkään ylipainoinen. BMI:n mukaan olen vain käväissyt normaalipainon puolella viimeisen viidentoista vuoden aikana. Tämäkin on jonkinlainen vastuuvapautuslauseke, minäkin olen ja olen ollut lihava. Silti suhtaudun asiaan hyvin kaksijakoisesti.

Vähän niin kuin Heidihoo kirjoittaa blogissaan The Last Resort: 

Minusta ei ikinä tule varsinaisesti laihaa, eikä se ole edes tavoitteeni. Haluan näyttää hyvinvoivalta ja ryhdikkäältä. Haluan tuntea oloni hyväksi ja olla terve. Terveys ja hyvä fyysinen kunto ovat mielestäni tavoittelemisen arvoisia asioita. Laihuus ei ole.

Ymmärrän että minun suustani tämä saattaa kuulostaa siltä, että jälleen kerran yksi katkera, läski lehmä yrittää pönkittää itsetuntoaan ja minä-kuvaansa väittämällä että itseasiassa on paljon kivempaa olla läski kuin laiha. Se ei kuitenkaan pidä paikkaansa. En halua olla läski. 

En minäkään haluaisi olla laiha. Ja vaikka joskus toivonkin, että jalkani olisivat pidemmät suhteessa muuhun kroppaani, en haluaisi olla muuta kuin paras mahdollinen versio itsestäni. Tällä hetkellä ylipaino aiheuttaa minulle huolta ja ahdistusta, eikä sen terveydellisiäkään vaikutuksia sovi ohittaa.

Olen hiljattain käynyt muutaman kerran lääkärissä. Voisin väittää, että vartaloni maastouttaa painoa jonkun verran. Tekee se niinkin, mutta en millään usko, että kykenisin kadottamaan kaikki ylimääräiset kaksitoista kiloa, jotka erottavat minut normaalipainosta. Siitä huolimatta painooni ei ole puututtu, vaikka syytäkin olisi ollut. Vaikka tiedostan ylipainoisuuteni, en välttämättä olisi halunnut kuulla siitä. Mutta sen ohittaminen tiettyjen faktojen valossa on myös jossain määrin jännittävää.

(Espanjalaiset naiset Suomen perässä, ranskalaisia ylipainoisissa toisiksi vähiten.)

Törmäsin ranskalaiseen painokeskusteluun Latinalaisessa korttelissa -blogissa. Sazou kirjoittaa:

Pariisissa ei tunneta minkään sortin itsensä hyväksymistä, vaan asenne on enemmänkin se että hoikkuus on se ainoa ja oikea normaalitila, ja jos olet päässyt lipsahtamaan pullean puolelle on täysin luonnollista, että laihdutat takaisin. Ystävän pyöristymisestä on myös ihan hyväksyttyä puhua ääneen, ja siitä tullaan aivan varmasti juoruilemaan selän takana. Lähemmät ystävät voivat ihan suoraankin tiedustella että miksi joku on päässyt lihomaan ja mitä hän aikoo sille tehdä. 
– – – 
Olin todella yllättynyt kun poikaystäväni puuttui hieman pulskistuneen ystävänsä painoon heidän yhteisellä juoksulenkillä, ja tämä ystävä otti asian itse asiassa enemmänkin positiivisena huolehtimisena kuin arvosteluna.

Minulle tuli sellainen olo, että Suomessa edes lääkärit eivät uskalla huomauttaa potilaidensa ylipainosta.

Kaikki me tiedämme, että painoa kertyy jos syö enemmän kuin kuluttaa. Tähän voisin listata kaikki mahdolliset syyt, miksi on mahdotonta syödä vähemmän kuin kuluttaa. On elämäntilanteita, joissa painonhallinta ei ole ykkösasia. On ihmisiä, joiden aineenvaihdunta on hidastunut tai muuten häiriintynyt, ja on inhottavaa ajatella, että silloin saisi syödä vielä vähemmän, mutta ei se poista asian toista puolta, joka on väistämättä kenties hidas, mutta jatkuva painon lisääntyminen.

Ylipaino on harvoin yksittäinen asia ihmisen elämässä. Moni meistä on tunnesyöjä, kilojen taakse piiloutuu hirvittävästi epäonnistumisen pelkoa, paradoksaalista halua tulla jollain tavoin näkymättömäksi. Saako ja ehkä jopa pitääkö siitä huomauttaa?

Yli puolet suomalaisista aikuisista on vähintään ylipainoisia (BMI yli 25) ja joka viides voidaan luokitella lihavaksi (BMI yli 30). Yli puolet ylipainoisia. Voiko se vääristää myös näkökulmaamme? Mediassa mallin mitoissa esiintyvät naiset ovat monelle kaukana omasta kropasta, mutta jos vertaamme itseämme toisiin, on tämän tilastotiedon valossa helppo löytää itsensä kokoisia tai isompia vertailukohtia. Onko silloin helpompaa hyväksyä oma ylipaino? Jättääkö lääkäri huomauttamatta ylipainosta, koska käsitys normaalipainoisen vartalon mallista katoaa? Työikäisen naisen keskimääräinen BMI on 26. 

Mietin, lisääkö sosiaalinen paine syömiseen ja painonhallintaan liittyvää stressiä sietämättömäksi vai tekeekö se siitä jossain määrin helpompaa? Jos unohdetaan ääripäät, eikä yritetäkään pudottaa painoa kilo viikossa -menetelmällä. On vaikea uskoa, että suomalainen geeniperimä tekisi meistä jotenkin yksioikoisesti helposti lihoavaa kansaa. Olosuhteissa voisi tietysti olla parantamisen varaa, mutta tilastotkin osoittavat, että suomalaisten ylipaino on lisääntynyt 1970- ja -80-luvuilta alkaen.

Painon nousun ehkäiseminen on paljon helpompaa kuin laihduttaminen ja laihdutustuloksen ylläpitäminen. Säännöllisen päivittäisen tai vähintään viikoittaisen punnitsemisen on todettu auttavan ylipainon estämisessä.

Itse en puuttunut pieneen painonnousuun. Nyt sitä painoa on enemmän. Siinä mielessä voin täysin allekirjoittaa tämän Terveyskirjaston lainauksen. Minä saatan jättää menemättä vaa’alle, koska pelkään sen vahvistavan tietoni siitä, että kiloja on tullut. Useimmiten niin myös on ollut. Painon pudottaminenhan ei ole hirvittävän hankalaa, vaan alemman painon ylläpitäminen. Tästä olen itse surullinen esimerkki. Kun on kerran päässyt johonkin painoon asti, sinne kapuaminen on kerta kerralta helpompaa ja nopeampaa.

Jos siis sosiaalinen tai mikä tahansa paine olisi saanut ystäväni ja ammattilaiset puuttumaan painonnousuuni silloin sen alkuhetkillä, voisiko elämäni olla nyt helpompaa? 

Sillä ei, minä en tällä hetkellä hyväksy itseäni tämän kokoisena. Se ei tarkoita, että olisin epäonnistunut ihmisenä ja että onnellisuuteni tae olisi pudottaa painostani kymmenen kiloa. Mutta minulla ei ole hyvä olla. Osa huonosta olosta tulee todennäköisesti ulkonäkönormien noudattamisesta, mutta enemmän minua huolettavat terveydelliset seikat. Rasva-arvoni ovat onneksi suorastaan loistavat, mutta on sitä silti kropassa enemmän kuin olisi suotavaa. Polveni naksuu, todennäköisesti vammautumisen seurauksena, mutta se saa miettimään nivelten kestävyyttä, kun niiden pitäisi jaksaa kantaa minua toivottavasti vielä vuosia. 

Minä näen jatkuvasti ympärilläni esimerkkejä siitä, ettei paino ole vaikkapa iästä kiinni. Meitä on pilatestunnilla laidasta laitaan. On hoikkia, kauniisti ikääntyneitä leidejä, joiden vartalo yhä toimii. On pyöreämpää, tavallisen tanakkaa suomalaista. On siellä myös nainen, jolla on tolkuttoman rautaiset pohkeet, mutta isompi vatsa kuin kenelläkään muulla. Häntä minun tekisi mieleni haastatella.

Tätä siis mietin: voisiko ryhmäkuri auttaa meitä? 

Antakaa anteeksi, mutta kuulen heti ne vastakkaiset huutelut siitä, kuinka jokaisella on oikeus painoonsa ja siitä kiinni pitämiseen. On, eikä maailma kaadu kahteen lomakiloon. Mutta kun kiloja kertyy kymmenen, kaksikymmentä, niillä on vaikutusta terveyteemme ja omakuvaamme. Eikä minulla ole tähän yksinkertaista ratkaisua. Tiedän vain sen, että nyt ei ole hyvä ja paremmin voisi olla. Ja että edes lääketieteen ammattilaisilla olisi pokkaa puhua painosta.