Pyörryksissä

Kun tämä huhtikuu on kolea, pitkään nuhjuisen harmaa ja sitten taas täynnä terävää valoa, joka tunkeutuu niihin nurkkiin, jotka ovat saaneet koko talven piileskellä, paljastaa pinnoilla ja ilmassa piilevän pölyn, piirtää ulkona armottomana katujen varsilla tönöttävät, hiekalla kuorrutetut lumikasat,

olen tavallaan onnellinen siitä, että meillä sairastetaan (jotain, en vain tiedä mitä), että saan nuhjuta itsekin luvan kanssa sisätiloissa, ettei ole pakko lähteä ja suorittaa, ettei tarvitse sanoa itselleen että on mentävä ulos, koska aurinko paistaa. Kesä on silti vasta tulossa ja keväässä on niin paljon valhetta, lupaus kuivasta asvaltista ja uusista tennareista, silti on yhä kylmä ja tuulee,

niin että tuo hiljattainen takatalvikin oli minusta vain hilpeä
ja toisaalta uskon vanhan kansan viisauksiin siitä kuinka ”uusi lumi on vanhan surma”.

 

Kiireisimmät ovat jo laskeneet veneensä vesille ja ajatuksen tasolla se on upeaa, mutta ulos katsoessa ajattelee, että on siellä kylmää ja kamalaa, ja vesisateessa geokätköjä etsiessä muistelin, että tältäkö se veneily taas tuntui, kun sataa kauluksesta sisään ja joka paikassa tuntuu kosteus, eikä kukaan ymmärrä laittaa saunaa ajoissa päälle (sulakkeetkin on käännetty pois, etteivät hoitopöydältä kiukaaseen putoavat vaatteet vahingossakaan aiheuta vahinkoa). 

 

Silti minun ajatukseni kiertää tässä päivässä ja vähän mennessä, mutta vielä enemmän tulevassa, kaukana kaikessa, mistä en vielä edes osaa sanoa.

 

 

Oivalluksen omaisesti tajuan, että kenties olisikin mahdollista tehdä sellaista työtä, joka tuntuisi myös eettisesti hyvältä, olisin niin sanotusti oikealla asialla, vaikka oma ammattitaito tuntuukin olevan vähän horjuvalla pohjalla,

koska kotona alkaa kuvitella, että muut osaavat niin ja niin paljon ja pystyvät mihin vain, etten minä ainakaan sellaiseen, niin käy kun ei ole kosketuksissa todellisuuteen, eikä muista sitä lausetta mistä piti tulla uusi motto, joka meni suunnilleen niin, että perseelleenkin mennyt on silti tehty, mikä on aika hyvä muistutus näihin päiviin, kun asiat tuntuvat kaatuvan jo yrittämiseen ja toteutukseen asti pääsee vain harva.

 

Mutta kun ajattelee, että sairas lapsi on kaikessa etusijalla, ei yritäkään sen suurempia ja on yllättäen aika tyytyväinen. Tai sitten se on samanaikaisesti nukuttujen päiväunien ansiota, eikä paha sekään.

 

Jotkin matkat alkavat olla lopuillaan, luovuttamisessa ja irtipäästämisessä on paljon surua, mutta hirvittävän paljon myös helpotusta, aika aikansa ja niin edelleen. Toisten suhteen taas on yllättävääkin taistelutahtoa, sellaisissakin joissa on läsnä enemmän oletuksia kuin varsinaisia totuuksia, potentiaalia olla jotain, joka ei välttämättä ikinä toteudu. 

 

Yritän tehdä tilaa itselleni, miettiä minua, päässäni soivat sanat ”en oikeastaan tunne sua enää” ja ajattelen, että minä olen yhä sama, ehkä vain parempi versio itsestäni, ettei elämääni tulleiden asioiden pitäisi muuttaa minua niin peruuttamattomasti,

mutta jos ovat muuttuneet, olen siitä vain onnellinen,

sillä nykyään moni asia on toisin, ja vaikkei ennen ollut pelkkää paskuutta niin aika paljon tunteiden piilottelua ja negatiivista kierrettä, itsensä vähättelyä ja pelkoa tarttua uuteen,

etten minä nytkään ole tyytynyt, ehkä vain vihdoin uskaltanut toivoa ja nauttia siitä mitä olen osakseni saanut, eikä siinä siltikään ole kaikki, minussa on vielä paljon muutakin ja sitä minä yritän piirtää (kirjoittaa) esiin, vaikka se välillä on niin saakelin raskasta, että olisi vain helpompi jatkaa kiukuttelua ja ajatella, että universumi se vain kohtelee minua epäreilusti, asettua uhrin asemaan ja tarjota ranteensa ristiinnaulittaviksi, mutta kun en oikein sitäkään jaksaisi (enää) niin pakkohan se on yrittää jotain muuta,

ja jos se muuttaa minut tunnistamattomaksi niin sitten se muuttaa,

mutta se ei poista sitä faktaa, että välillä on sietämättömän ikävä, niin että ihmiset tulevat uniin ja klassisesti kaupan käytävillä luulen näkeväni heidät silmäkulmasta, mutta kun käännän pääni, siinä ei olekaan ketään ja se välillä satuttaa, enkä silti ole varma onko ikävä todellista vai tarve todistaa, että minä olen vielä tässä, että tämä minä olin koko ajan, minähän se olin, ja jos muuta luulit niin se olikin ehkä sittenkin kuorta tai pintaa.

 

Ja ytimeen pääseminen itkettää niin kuin se klassinen sipulin kuoriminen.

 

Blogin suhteen on ollut hiljaisempaa, tekisi mieleni sanoa sori siitä eikä juuri muuta. Minna Mänttärikin hienosti kirjoitti siitä, kuinka tyhmää on ajatella, että olisi velkaa. 

 

Enkä nyt viitsi kuormittaa teitä konkreettisilla kevätesimerkeillä (se hiekoitushiekkaan kadonnut sulava lumikasa katujen varsilla), mutta tämä liikenneympyrä minun täytyy teidän kanssanne jakaa. Vaasassa on jotain kuninkaallista, kungliga, pientä sellaista epäsuomalaisuutta, jota oli hauska tarkkailla. Ja hämmästyä sitä, että suurin osa kaupoista menikin jo seitsemältä kiinni. Mutta ei minusta ole matkareportaaseja tekemään, ei arvostelemaan ravintoloita sen tarkemmin tai ottamaan tuhansia kuvia toreilta. Tämä on nyt tällaista, jos luit tänne asti niin kiitos että olet jälleen ollut mukana. Tervetuloa toistekin.