Sananen vielä sektiosta ja siitä toipumisesta
Sektiosta on kulunut nyt kuutisen viikkoa ja ajattelin vähän päivittää toipumiskertomustani.
Ai niin, mikä sektio?
Asia unohtuu jo aktiivisesti. Haava on toki edelleen olemassa, arpi on tummanpunainen ja vetää vähän pehmennyttä vatsaa alhaalta sisään, jolloin alavatsa ei ole tuetta kaikkein kauneimman näköinen. Maha on muuten pienentynyt ihan kiitettävässä ajassa entisiin mittoihinsa, joten eiköhän tämäkin asia korjaannu.
Neljään viikkoon asti vältin kaiken painavan nostamista. Vaunuja työntelin kolmen viikon kohdilla jo reippammmin ja kävelyvauhtikin alkoi pikkuhiljaa palautua. Aika monta viikkoa leikkauksen jälkeen en yksinkertaisesti pystynyt kävelemään kovaa vauhtia. Nyt voi jo hilpaista puolihölkkää neuvolaan vähän myöhässä, kuten yleensä aina.
Neljän viikon jälkeen en ole ollut enää niin varovainen. Vieläkään en ehdoin tahdoin lähtisi kantamaan vaikka 40 kilon multasäkkiä, mutta noin muuten tässä arjessa en ole enää nostorajoja huomioinut.
Sinänsä sektioon liittymätön hermopinne on lieventynyt ja sormien tunto on palautunut. Keskivartalon lihakset ovat siis pikkuhiljaa löytämässä paikoilleen ja tiukan vaunulenkin jälkeen sen kyllä tunteekin. Varsinaisia vatsalihasharjoitteita en ole vielä aloittanut, mutta en ole enää pitkään aikaan noussut mistään kyljen kautta. Jälkitarkastukseen on osaltani vielä pari viikkoa, ja ajattelin (laiskotella) odottaa sinne asti ihan reilusti. Keräilen vielä vähän peruskuntoa kävelemällä.
(Vaunujen kanssa junassa. Ihana viltti on isosiskoni käsialaa.)
Voisin nukkua vatsallani, mutta vauva on vieressä niin en nuku.
Jossain vaiheessa arpi säteili varpaisiin. Tätä on ehkä vaikea kuvailla ja kenties uskoakin, mutta jotenkin tuntui että reunimmaiset tikit osuivat sellaisiin hermoihin, jotka jatkuivat reisien kautta varpaisiin asti. En tiedä, onko sellaisia, mutta tunne oli sellainen. Kuin pieniä sähköiskuja olisi mennyt joskus kun arpeen osui jotain tai punnersin sohvalta ylös.
Vaatteiden painaminen ei enää haittaa. Paitsi silloin, jos jokin vaakasauma osuu juuri haavan päälle, mutta sekin on vain epämiellyttävää, eikä ollenkaan vaarallista. Kai. En usko.
Enpä siis enää juuri koko sektiota muista. Suihkuttelen vieläkin haavaa lähes päivittäin, rutiininomaisesti lähes. En tiedä pitäisikö, ei varmaan, mutta ehkä se nopeuttaa myös arven paranemista? Unohdin siis kysyä asiaa neuvolalääkärin edellisellä käynnillä, joten jatkan lämpimässä suihkussa lillumista. Tämän vuodenajan luksusta omalla tavallaan sekin.
Sen verran hyvin toipuminen on sujunut, että välillä ajatukset eksyvät siihen, josko toinen synnytys jonain päivänä mahdollisesti tulee eteen. Että menisinkö uudelleen sektioon vai en. Lähtökohtaisesti en, koska alatiesynnytys oli nytkin toiveeni. Mutta jos syystä tai toisesta joutuisin uudelleen leikattavaksi, en tämän kokemuksen jälkeen varmaan jännittäisi juurikaan. Paitsi sellaisia asioita kuin saisimmeko perhehuoneen. Alatiesynnytyksen odottaminen taas nostaa heti hikikarpaloita ylähuulen päälle ja pistää kädet tärisemään.
Mietin kasvavatko lapset synnyttyään yhtä nopeaan kuin kohdussa. Sillä kun tuota kuusiviikkoista järkälettä katsoo, on hän varsin iso siitä huolimatta, että paino putosi synnytyksen jälkeen yli kymmenen prosenttia. Jos synnytystä oltaisiin odoteltu viikolle 42, olisi pojassa ollut varmasti jo melko paljon pungerrettavaa.
Mutta nämä asiat tulevat murehdittaviksi sitten jos tulevat. Eivätkä ne ehkä sitten enää edes murehdituta. Niin kuin ei murehdituta enää sektiokaan. (Suokaa anteeksi toisto, mutta olipa hieno suomen kielen sana: murehdituta!) Kaikkein tärkeintä on, että vauva on täällä.