Sumuisilla teillä
Minä haluaisin ottaa lisää kahvia, mutta sitä on säännösteltävä. Takaraivollani on mökkireissulla alkanut nyrkin kokoinen takku, sekin pitäisi selvittää. Poika nukkuu. Flunssainen poika räkä poskella. Tämä arki on alkanut sairastupana.
Ehkä siksi, että olen elokuun lapsi, olen aina rakastanut syksyjä. Pidin koulusta, opiskelusta, minusta oli ihanaa palata oppimisen ja rutiinien pariin. Miksen siis vieläkään käsitä sitä? Kuvittelen kaipaavani vapautta, mutta ehkä kaipaankin aikatauluja, lukujärjestyksiä, järjestystä (voi sitä kaipaan kipeästi!). Niitäkin hetkiä kyllä, kun ei ole pakko ja saa vain olla, mutta niiden vastapainoksi sitä jotain muuta.
Joskus ne yhdistyvät mitä kauneimmalla tavalla.
Yhtenä päivänä oli aamusta kuuma. Emme ehtineet lähteä meren rantaan kuin vasta iltapäivällä. Olin nähnyt sadetutkasta vastaamme vyöryvät pilvet, mutta toivoin niiden ohittavan meidät. Matkalla alkoi sataa.
Vastaamme tuli monta autoa, uimarannalta karanneita. Kun me pääsimme perille, siellä oli enää poika ja mummo. Ranta tyhjeni. Kävimme uimassa, molemmat, vuorotellen. Ilma oli harmaata tihkua, merivesi yllättävän lämmintä. Minä uin siellä, mietin merta ja sitä mitä se minulle edustaa, sitä miksi oli helpotus ymmärtää, että Tove Jansson oli yli viisikymppinen kun he rakensivat mökin Klovharulle, että ehkä minullakin on jotain odotettavaa ja tavoiteltavaa.
Ajoimme takaisin harjun päällä kiemurtelevia teitä. Ihania maisemia, sateesta huolimatta silkkaa idylliä. Siellä täällä myytävänä-kylttejä. Kylän ”kahvilassa” kaljatuoppiensa ääressä istujat pyysivät meitä muuttamaan paikkakunnalle, että koulu vielä jatkuisi. Kieli vaihtui suomesta ruotsiksi ja takaisin, poismuuttaneita oli edellisenä vuonna kolmekymmentäkuusi ja jossain se on todella paljon.
Siinä yhdessä alamäessä se sitten tapahtui. Katsoin sivulleni ja talon seinässä luki sen nimi. Hienostuneesti etuliitteellä ”Villa”.
Ajatus lähti juoksemaan. Se kaarteli sanoissa ja nimissä, vanhoissa ideoissa, liiallisen lempinimen kuuloisissa, kunnes asettui. Niin löytyi nimi. Löytyi siihen tyhjään kohtaan, jonka mielessäni aina jätin kirjoittaessani tekstiä. Löytyi siinä auton takapenkillä istuessa, alamäkeen ajettaessa, kun ulkona oli tihkusade, jaloissa oli hiekkaa ja männynneulasia ja autossa vähän kylmä.
Minä ajattelin jo silloin, että tämä täytyy kirjoittaa auki. Koska juuri niin yksinkertaisia ja kauniita asiat parhaimmillaan ovat, kun niille antaa aikaa. Ne loksahtelevat paikoilleen. Ja miten kummallista se silti on. Enkä vieläkään ymmärrä, etteivät kaikki ajattele samalla tavalla, ettei muille maailma näyttäydy samoin. Moni silti tietää sen hetken, kun mielessä pyörinyt asia asettuu paikoilleen.
Sitten loppui loma. Arkemme on rauhallista ja hyvää. Poika on hauska ja oppinut paljon uutta, kommunikoimme ihan toisella tavalla pienen tohelon kanssa. Mutta minussa asuu myös sietämätön kärsimättömyys. Paikkaan sitä haaveilemalla milloin veneestä, asuntovaunusta, lomasta Etelä-Euroopassa, rantahuvilasta. Pyrin kaikin keinoin pakenemaan arkea. Ehkei se syy olekaan olemattomassa kirjahyllyssä tai ruokkoamattomassa parvekkeessa, ei vauvan pieneksi jääneiden vaatteiden kaaoksessa tai keittiöön jumahtaneessa toimistopöydässä. Ehkä minä rakennan arkeni väärin.
Näinä päivinä olen antanut itselleni anteeksi kaikki purkamattomat kassit ja ruokaostokset. En ole edes yrittänyt tyhjentää tiskikonetta, olkoot. En halua suorittaa, haluan antaa asioiden asettua. Mutta kaiken sen takana on silti pelko siitä, ettei tämä ikinä riitä.
Sillä siellä auton takapenkillä olin irti, innoissani ja onnellinen. Ja sitä minä olen, kun kirjoitan (tai ajattelen luovasti). Silti se pelottaa, jännittää, ahdistaa. Samaan aikaan mietin, olenko heittänyt parikymmentä vuotta hukkaan, koska tätä minä olen olevinaan tavoitellut käytännössä koko aikuiselämäni, opiskellut ammattiinkin. Enkä siltikään ole osannut.
Enkä osaa vieläkään. Mutta hitto vie, nyt minä opettelen.