Sunnuntai-illan nopea

Ajansäästämiseksi, otsikkoa kunnioittaen, ajattelin valita tämän postauksen kuvaksi viimeisen ottamani. Mutta ei, en millään voi, sillä se on liian henkilökohtainen. Tämähän sen sijaan ei ole:

Huomatkaa taka-alalla Möhköfantin pylly. Kuvan pääasiallisena sisältönä siis miehen korva.

Jotenkin on ollut kaikenlaista. Ei mitenkään erityistä, eikä mitenkään erityisen paljon, mutta tammikuun arki on liikkeellä. Ensi viikolla alkaa vihdoin jumpatkin, musisoituhan on jo hyvä tovi. 

Perjantaina menin kirjastoon ”opiskeluhuoneeseen”. Se oli karu koppi, jossa oli keskellä pöytä ja sen edessä kaksi, metallista tuolia. Siellä oli sietämättömän kuuma ja alakerrasta kantautui jatkuvasti puhetta. Ensimmäiset puolitoista tuntia tein kaikkea muuta. Luin blogit ja stalkkasin vanhoja tuttuja. Join termospullosta kahvia. Sitten, hieman haparoiden, uskaltauduin kirjoittamaan.

(Viime viikolla oivallus yhtä dekkaria lukiessani: tämä ei ole sen kummallisempaa kuin kirjoittaa sanoja peräkkäin. Ei niistä kaikista tule suurta taidetta, ei kaikesta ole tarkoituskaan, mutta ne ovat lopulta vain sanoja peräkkäin ja joskus se riittää.)

Yritän siis madaltaa kynnystäni. Ja silti hämmästyn siitä, mihin suuntaan tarinat lähtevät. Ne pienet ideat, yksittäinen ajatus, jos joku pitäisi viikottaista kahvilakäyntiä yhtenä elämänsä luksushetkistä ja sitten siellä onkin hajuvesipilviä ja toppasaappaita. Välillä vähän pyki, että eihän tämä näin, mutta sitten ajattelin, että minä kirjoitan sen ulos ja sitten uudelleen, jos se ei ole hyvä. Ei siinä sen kummempaa. 

Minä siis todella rajasin tuohon kuvaan tarkoituksella miehen korvan. Puhelimen kamera on huono, se kieltäytyi tarkentamasta ja häivyttämästä taustaa. Enkä ottanut sitä tätä käyttöä varten. En oikein tiedä, miksi sen otin. Se on aika karkeasti rajattu otos yhteisestä aamusta.

Korvathan ovat ihan mahtavia. Pehmeitä ja kovia, niissä on kaaria sivelyä varten ja silti ne ovat ihan kummalliset ulokkeet pään molemmin puolin. Harvojen korviin pääsee koskemaan, vaikka muuten menisikin iholle, ehkä joskus tiiviissä halauksessa korva painuu toisen korvaa vasten, sekin tuntuu oudolta, se voi olla viileä omaa vasten, tuo rustomuodostelma. Mutta harvoin sitä silittelee kenenkään muun korvaa kuin oman rakkaan. 

Kirjoitinko sen jo tännekin? Mieluummin olla pienten asioiden loistelias kuvaaja kuin suurten asioiden keskinkertainen kuvaaja. Ei tämä vielä loisteliaisuutta lähene, mutta yksityiskohtahan se korvakin on.