Superpyhä

Joskus kauan sitten asuin Kalliossa ja vain pienet kaupat saivat olla auki sunnuntaisin. Se oli sitä aikaa, kun kotimatka töistä kulki usein Karhupuiston viereisen Makuunin kautta ja leimakortissa oli liikaa ilmaisia elokuvia (tosin leimat olivat jo tietokoneella). 

Silloin lanseerattiin käsite ”superpyhä”. Ne yllättivät usein toukokuussa: äitienpäivänä ja erityisesti helluntaina. Superpyhä tarkoitti siis sitä, että silloin oli sellainen sunnuntai, jolloin nuo pienetkään kaupat eivät saaneet olla auki. Silloin oli suunnattava Asematunneliin, mikäli kauppareissun tarve oli todellinen, eikä sitä voinut ratkoa esimerkiksi irtokarkeilla tai kokeellisella kokkaamisella.

Mietin tuota käsitettä, kun pohdiskelin pääsiäistä. Vaikka meillä tehdäänkin viikon kauppaostokset kerralla, on tänään aika käydä täydentämässä tiettyjä tuoretuotteita (sekä ihan vähän herkkuja) ja mietinkin, mitä minun pitäisi muistaa ostaa, kun kaupat kerran ovat kiinni.

Paitsi etteivät ne välttämättä ole. Todennäköisesti ne ovat auki läpi pääsiäisen. Eivät ehkä seitsemästä asti aamulla, mutta todennäköisesti kymmeneen asti illalla. Tarkistin ja olen oikeassa. Molemmat lähikauppamme ovat avoinna myös tänä viikonloppuna joka päivä.

Vaikka Vaasassa asioidessani kauppojen aikainen sulkeutuminen ärsytti, koska en osannut ennakoida sitä, mietin samaan aikaan että miten ihanaa, henkilökunta pääsee ajoissa kotiin ja myös, että mitä he mahtavat tehdä kaikki nuo vapaat iltatunnit. Kaupunkiin laskeutui toisenlainen perjantai-illan rauha, kenties silloin voi poiketa lasilliselle tai ehtiä harrastamaan, tai viettää kotona vähän pidemmän hetken ennen lauantain aamuvuoroa, joka tosin sekin kestää vain neljään asti. 

Itse voin tietysti yksilönä päättää, että minulla ei ole tarvetta käydä pääsiäisenä kaupassa, tai iloita siitä mahdollisuudesta, että kermapurkin unohtaminen ei tarkoita juna- tai kävelymatkaa lähimpään riittävän pieneen liikkeeseen. Mutta en yhtään tiedä, onko meillä tarvetta pyrkiä yhteiskuntaan, joka on aina auki. Etenkin kun monet virastot ja vaikkapa päivähoito reagoivat muuttuvaan tilanteeseen varsin hitaasti. Vielä pyhätyöstä saa tuplakorvauksen, mutta valitettavasti ajattelen että aukiolojen laajeneminen johtaa tilanteen ”normalisoitumiseen”, jolloin lisien tarvetta ruvetaan kyseenalaistamaan. 

Kehitys kehittyy ja tuo mukanaan hyvääkin. Meilläkin on taas hyödynnetty kauppojen kotiinkuljetusmahdollisuutta, joka on tänään enemmän arkipäivää kuin vaikka kymmenen vuotta sitten. 

Silti osa minusta ikävöi superpyhiä, ajattelematta edes kauppojen henkilökuntaa, jotka yksilöstä riippuen joko joutuvat tai saavat olla töissä juhlapyhinä. Tavallaan tässä on kyse kaiken arkistumisesta. Voisi jopa kysyä: eikö mikään ole enää pyhää? Pääsiäisenkin uskonnollinen ulottuvuus sikseen. Ja totta, on varmasti niitä ihmisiä, joille kaupan jokapäiväinen aukiolo on vain ja ainoastaan hyvä asia, mutta elinehto se tuskin on kenellekään. On sitä itsekin haettu hätävaroja huoltoasemilta, joiden ei muuten kannata enää olla puoleen yöhön asti auki, koska lähikaupat söivät niiden myynnin. 

Ehkä tämä juontaa juurensa tämänhetkisestä arjestani, jossa päivät ovat niin pelottavasti toistensa kaltaisia, että on vaikea hahmottaa tapahtuiko jokin tänään vai eilen. Että haluaisin, toivoisin, että edes jokin – vaikka sitten lähikauppojen aukiolo – pakottaisi minut toteamaan, että tänään on toisin. Että ostoskeskus olisi hiljainen, että voisimme hakea kahvit kioskilta, mutta kauppojen ovien edessä olisi metalliristikot ja kaikkialla asuisi miellyttävä pysähtyneisyys: tänään sinunkin on lupa vain olla. 

 

Ja juu, kotiäidin arjessa kauppa-asiat ovat askarruttaneet ennenkin: Vähän vähittäiskaupasta eli kassajonossa pohdittua.