Suunniteltu sektio
HUOM! Ennen omaa sektiotani etsin kokemuksia leikkauksesta, mutta erityisesti siitä toipumisesta ja löysin niitä aika vähän. Tämän tekstin on tarkoitus toimia vertaistukena mahdollisesti samassa tilanteessa oleville, eikä välttämättä kiinnosta muita.
Rakenneultrassa ehdittiin jo todeta, että vauvan ultrailut olisivatkin sitten raskauden osalta ohi, kunnes tuli istukan paikan tarkistamisen vuoro. Noh, sehän oli kohdunsuun päällä parin sentin matkalta. Ja niin meidät kotiutettiin etisen istukan diagnoosin ja uuden ultra-ajan kera.
Raskausviikolla 30, kesäloman ensimmäisen päivän kunniaksi marssimme jälleen Kätilöopistolle. Kohtuullisissa rajoissa pysynyt tiedonhakuni oli paljastanut lohduttavat tilastot: useimmilla istukka siirtyy kohdun kasvaessa ja vain noin puolella prosentilla istukka jää kohdunsuun eteen estäen alatiesynnytyksen verenvuotoriskin takia. Minulla ei ollut ollut yhtään vuotoja, ja ultraan mennessä olimme varmoja, että pääsisin hyödyntämään joogakurssilla saatuja neuvoja ja hymisemään tuntikausiksi jumppapallon päälle. Toisin kävi. Olin vähemmistössä ja istukan reuna killitti edelleen luonnollisen synnytystavan tiellä. Käytävällä pääsi itku. En tiedä järkyttikö enemmän ajatus sektiosta, pelko loppuraskauden vuodoista vai uhkaus siitä, etten pääsisikään klaanin kanssa perhepurjehdukselle. Kesäloma alkoi siis hieman surkeissa merkeissä.
Juuri ennen purjehdusreissun alkua kävimme jälleen ultrassa. Tuomio ei ollut itselleni enää yllätys: tilanne ei ollut muuttunut ja sain käskyn pysytellä tunnin ajomatkan päässä synnytyssairaaloista. Se siitä reissusta Saaristomerelle. Viikosta tuli kuitenkin varsin mainio, vietin sen yksikseni mökillä ja olin vielä varsin ketterä raskausviikosta 33 huolimatta. Tuossa vaiheessa en ollut saanut mitään kieltoja, vuotoja ei ollut ja kohdunsuu oli tiukasti kiinni, joten uskalsin puuhastella erinäisten projektien parissa.
Sen viikon jälkeen alkoikin tukalammat oltavat. Kävimme ultrassa vielä kertaalleen raskausviikon 34 lopussa, jolloin päätimme poikamme syntymäpäivän.
Sektio jännitti, mutta tavallinenkin synnytys olisi jännittänyt. Eniten mietitytti se, että selviäisinkö ilman vuotoja ja ettei synnytys vain käynnistyisi omia aikojaan ennen leikkausaikaa, sekä vauvan syntyminen ennen laskettua aikaa. Sektio oli suunniteltu päivälle 38+2, ja painoarvio viimeisessä ultrassa oli vaatimattomat 2500 grammaa, joka oli kyllä reilusti alakanttiin.
Oma olo alkoi olla jo varsin tukala ennen leikkauspäivää ja mietinkin jossain vaiheessa, että luomuna saattaisin joutua odottamaan synnytystä jopa neljä viikkoa! Huh.
Tukena sektion odotuksessa toimi saman läpikäynyt läheinen. Otimme oikein asiaksemme mennä edellisellä viikolla kylään kysyäksemme myös niitä kiusallisempia kokemuksia, samoja joita tässä nyt julkisesti kerron. Suosittelen tätä lämpimästi ja toivon, että kysytte mieltä askarruttavia asioita kommenttikentässä tai sähköpostilla.
Pari päivää ennen sektiota sain stressattua verenpaineet pilviin ja pelkäsin jo (taas), että joutuisimme menemään sairaalaan suunnitellusta poiketen. Paineet kuitenkin tasaantuivat ja niin koitti leikkausta edeltävä päivä.
Pakkasin sairaalakassista osan vasta silloin, ja silloinkin suurimmaksi osaksi salmiakkia ja lakritsia. Ja ei, en käyttänyt osastolla juuri mitään omia vaatteita, joten kaikista vastakkaisista mielipiteistä huolimatta kehotan jättämään vaatteet kotiin ja turvautumaan suosiolla sairaalan varusteisiin. Loput tavaroista pakkasin aamulla. Illalla sain syödä puoleenyöhön asti, ja aamulla juoda pari lasia vettä ennen kello kuutta, joten herätys oli vaatimattomasti 5.45. Sinänsä hassua lähteä sarjaan unettomia öitä aloittamalla myös sellaisella. Koska enhän osannut mennä ajoissa nukkumaan, enkä nukkunut kovin hyvin.
(Maha matkalla sairaalaan.)
Sektio tehtiin Helsingissä Naistenklinikalla. Hurautimme sinne taksilla aamuvarhaisella, turvakaukalo mukana, epätodellisessa olossa. Taksikuskille kerroimme menevämme synnyttämään, mutta olohan oli ihan normaali, ei yhtään draamaa. Hämeenlinnantiekin veti hyvin ja pääsimme sairaalalle ajoissa. Osaston käytävässä iski todellisuus ja tippa tuli linssiin. Olisin menossa leikkaukseen. En ollut ikinä aiemmin ollut leikkauksessa, en niin että muistaisin (yksivuotiaana minulta on avattu ahtaat kyynelkanavat). Nyt olisi se hetki.
Sektioon suhtautumista helpotti se, ettei vaihtoehtoja ollut. En voinut synnyttää alateitse, eikä minun tarvinnut tehdä itse päätöstä. Silti huomasin välillä toivovani, että voisin muuttaa tilannetta, jopa olla olematta raskaana. En tiedä, onko muilla synnyttäjillä samanlaisia tuntemuksia, mutta siinä sairaalan käytävässä ajattelin, että olen itse tämän itselleni aiheuttanut, ja että tämä voi olla jopa kuolemaksi. Ja voihan se olla, tosin riski on hyvin pieni, mutta koska kyseessä oli esikoinen, en osannut ajatella vauva-arkea. Aika tavallaan päättyi keisarinleikkaukseen. Se olisi muutos, enkä silloin tiennyt että minkälainen.
Ensimmäiset kätilöt kohdatessani olin siis hieman itkuinen, mikä ei varmaankaan ole poikkeuksellista, mutta jotenkin minua hävetti. Odotustilassa oli jo leikkausasuissaan toinen pariskunta, kun me odottelimme omaa kätilöämme saapuvaksi, olihan meidät käsketty paikalle juuri vuoronvaihdon aikaan, mitä en kyllä vieläkään ymmärrä.
Pääsimme huoneeseen, saimme sairaalavaatteet, minut laitettiin käyrille puoleksi tunniksi. Kätilö kokeili vauvaa vatsan päältä ja arveli, että vähintään yli kolmikiloinen sieltä on tulossa. Rauhoituin ja lähetin miehen ostamaan kanttiinista jotain evästä. Minulla oli nälkä, ja olisin todellakin syönyt, jos olisin saanut. Puolison kannattaa varata matkaan evästä, päivästä tulee helposti pitkä ja liikutuksen hetkillä ei välttämättä tunnista nälkää, mutta on helpompaa pysyä tajuissaan leikkaussalissa, jos verensokerit ovat vähintäänkin kohtuulliset.
Minulla oli mukanani HUS:n sivuilta tulostettu synnytystoivelista, jossa oli muutama yksinkertainen toive esim. kivunlievityksestä ja miehen osallisuudesta synnytykseen, sekä myöhemmin imetystä koskien. Lääkäri luki listani ja piti sitä varsin kohtuullisena, eli ilmeisesti listoja on kaikenlaisia, mutta niiden täyttämistä ei kannata arkailla, koska ihmiset sairaalassa vaihtuvat ja papereihin kirjattu tieto pysyy (noin lähtökohtaisesti) koko ajan kaikien tiedossa.
Olimme leikkausjonossa toisena, mutta koska akuutit tapaukset menevät suunniteltujen sektioiden ohi, ei meille annettu sen tarkempaa lupausta kuin että saman päivän aikana pyrittäisiin leikkaamaan. Meidät oltiin juuri lähettämässä odotushuoneeseen hengailemaan, kun tulikin käsky siirtyä leikkaussaliin. Siinä ei ehtinyt enää edes jännittää!
Kävelin itse leikkaussaliin, joka oli valoisa, ikkunallinen ja mielenkiintoisen näköinen huone, eikä siis millään tavalla ahdistava. Henkilökuntaa oli paikalla melkoisesti, en edes muista kaikkien rooleja, taisi jokunen opiskelijakin olla paikalla. Minulle annettiin vatsahappoa neutraloiva lääke (pieni mittakuppi, ei se hyvää ollut muttei pahaakaan) ja kytkettiin verenpainemittariin. En ensin tajunnut olla liikkumatta sen mitatessa verenpainettani minuutin välein, jolloin mittari meni juntturaan ja puristi veret sormiin niin että käteni oli melkein sininen. Enkä oppinut sitä edes kerrasta… Mutta se oli siis yksi epämiellyttävimmistä asioista leikkauksen aikana, joka ehkä kertoo siitä kuinka hyvin kaikki muuten meni.
Minulle kerrottiin selkeästi, mitä tulisi tapahtumaan ja tässä kohtaa olin jo päässyt pahimmista peloistani. Asiat olivat jo poissa käsistäni, olin asiantuntijoiden huomassa, vaikka kyllä vieläkin vähän naurattaa, kun tajuaa että lääketieteen ammattilaiset ovat huomattavasti itseäni nuorempia. Anestesialääkärillä oli hauskat silmälasit ja hän oli hyvin ystävällinen.
Sain itse toivoa, että epiduraali pistettäisiin istualtaan. Ajattelin, että siinä asennossa minun on helpompi pysyä paikoillaan. Minun piti köyristää selkääni ja joku piteli minusta kiinni. Puudutuspiikin laittaminen nippaisi hieman, itse epiduraali ei ollenkaan. Oikeaan reiteeni jäi ensin joku lihaskrampin tuntuinen olo, silloin jotain ilmeisesti rukattiin selkärangassa ja pian olinkin puutumaan päin. Minut kipattiin nopeasti makaamaan. Tämä vaihe oli miehen mielestä jännittävin, itse en kokenut sitä mitenkään kauheana, mutta oli mukavaa pidellä häntä kädestä. Tosiaan, mies oli ollut mukanani joka paikassa ja vaiheessa, mikä teki kaikesta vähän helpompaa.
Virtsakatetri laitettiin epiduraalin jälkeen. Tässä on ilmeisesti vaihtelevia käytäntöjä sairaaloittain, joissain se laitetaan jo osastolla ja toisten mielestä se on sektion inhottavin osuus. Epiduraalin jälkeen laitto ei tuntunut, eikä katetri missään vaiheessa häirinnyt minua. Tämänkin suhteen saanee esittää toivomuksia, joten rohkeasti vaan kysymään käytäntöjä!
Leikkauspöydällä maataan hieman kallellaan, että operointi on helpompaa. Jalkojen tunnottomuus meinasi aiheuttaa hieman pakokauhua, varsinkin kun oikeassa jalassani oli vielä hieman outoja tuntemuksia ja se oli jäänyt jotenkin mutkalleen. Pyysin oikaisemaan sitä, mikä helpotti. Olin kaiken aikaa varsin verbaalinen tuntemuksistani, koska koin sen helpottavan itseäni. En myöskään mitenkään kyennyt arvioimaan, mikä olisi normaalia, joten raportoin lähes kaiken. Kukaan ei käskenyt olla hiljaakaan. Ikävin vaihe oli, kun puudutus hiipi rintakehään asti. Se aiheutti hengenahdistusta ja paineen tunnetta rinnassa. Anestesiologi sanoi, että kylkiluiden välissä olevien lihasten puutuminen voi tehdä sellaista, erityisesti jos on tottunut joogahengitykseen tai laulanut paljon. Sekään ei sitten tuntunut niin pahalta, kun tiesi mistä on kyse, eikä ajatellut että kohta en saa ollenkaan henkeä. Pallea kuitenkin toimi koko ajan, joten piti vaan keskittyä hengittämään syvään, vaikka se tuntui erilaiselta kuin ennen.
Aikaa leikkaussaliin pääsemisestä oli kulunut noin kolme varttia, kun leikkaus alkoi ja kyllä, vauva syntyi nopeasti. Minulle kerrottiin, mitä leikkaava lääkäri sanoisi kun oltaisiin kohdun pinnalla ja pian ne sanat kuulinkin. Ja sitten kuului rääkäisy! Lääkärit nauroivat, poika oli ilmeisesti vielä aika lailla kohdussa, kun päästi jo ensimmäisen huutonsa. Me olimme tippa linssissä eteen viritetyn verhon toisella puolen. Vauvaa käytiin nopeasti näyttämässä meille ja vietiin sitten kevyesti puhdistettavaksi.
Sain vauvan rinnalleni muutama minuutti synnytyksen jälkeen. Suoritimme swabbauksen, johon henkilökunta ei ottanut kantaa tai osaa, muttei myöskään kieltänyt tekemästä. Kokoonkursiminen kesti huomattavasti leikkausta pidempään, joten ehdimme ihmetellä tulokasta ja kokeilla ensi-imetystä toiset kolme varttia.
Leikkaus tuntui oudolta. Puudute vei kivun, muttei kokonaan tuntoa, eli siis olin tietoinen siitä, että sisuskalujani myllätään. Onneksi pystyin keskittymään vauvaan. Myöhemmin annoin palautetta, että jonkinlainen tieto ompelun etenemisestä olisi ollut kiva, itse kun ei osaa arvioida, että mennäänkö tavallisen kaavan mukaan vai onko jotain ihmeellistä. Jonkinlaista runsaamman vuodon alkua minullakin ilmeisesti oli istukkaa poistaessa, ja olin toki käynyt etukäteen x-kokeessa, jonka tyypityksen perusteella leikkaussaliin oli varattu verta, mutta sitä ei sitten tarvittu. Vuotoa hillitsemään minulle laitettiin ballonki, josta olin lukenut lähinnä käynnistysten yhteydessä.
Naistenklinikalla on jo nyt käytössä perheheräämö, mutta ruuhkan takia mies ei päässyt mukaani, vaan lähti pojan kanssa ylös osastolle, kun minut kärrättiin heräämöön. En mielestäni ollut missään vaiheessa hirveässä pöhnässä, toki puudutusaineet vaikuttivat ja jännityksen poistuminen pisti väsyttämään. Sain heräämöön pumppausohjeet ja pienenpienen ruiskun, jota yritin epätoivoisesti täyttää. Pari pisaraa sainkin talteen tuota tuikitärkeää kolostrumia eli ternimaitoa. Heräämössä pyysin kertaalleen vahvempaa kipulääkettä ja sitä sain. Hoitaja kehui täsmäpuudutustani, pystyin liikuttamaan jalkojani jo heräämöön tuotaessa ja niitä yritinkin taivutella, että puudutus poistuisi eikä tulisi veritulppaa. Sain pyydettäessä vähän juotavaa, jota oli otettava varovasti oksentamisen pelossa. En kuitenkaan missään vaiheessa ollut pahoinvointinen.
Miehen mielestä parin tunnin aika osastolla pojan kanssa oli ainutlaatuinen kokemus. Minulla oli ajantaju hukassa, joten se hetki meni minulta ohi hujauksessa. Heräämöön tuli vihdoin tilaa ja sain elämäni miehet seuraani ja pojan rinnalleni. Ballonkia tyhjennettiin asteittain ja otettiin lopulta pois. Pääsimme heräämöstä osastolle noin viiden tunnin jälkeen (ilmeisesti keskimääräistä pidempi aika), leikkaussaliin astelemisesta oli kulunut tässä vaiheessa seitsemän tuntia. Leikkaussalissa vietimme siis kokonaisuudessaan vähän vajaat kaksi tuntia.
Pääsimme osastolle toivomaamme perhehuoneeseen ja siitä alkoikin samaan aikaan uusi ja ihmeellinen elo pienen pojan kanssa ja toipuminen sektiosta. Koska tämä alkaa paisumaan maratonpostaukseksi, ja pieni vauva verottaa kirjoitusaikaa, julkaisen tämän nyt ja palaan toipumispuoleen mahdollisimman pian.
Teaserinä kerrottakoon, että reilun kahden viikon jälkeen olin kykenevä kärryttelemään läheiseen kauppakeskukseen, käymään asioilla ja hakemaan itselleni sushia. Tarkempaa toipumisasiaa tulossa kuitenkin tuota tuonnempana!
Lue myös: Sektiosta toipuminen ja Sananen vielä sektiosta ja siitä toipumisesta