Suuria suomalaisia kansanjuhlia
Olen viime aikoina osallistunut suuriin suomalaisiin juhlatapahtumiin. En tosin tarkoituksellisesti vaan melkein sattumalta.
Tässä presidentti Koiviston hautajaissaattueen seurantaa Mannerheimintien varrelta. Näin ruumisauton katon. Ajattelin silti, että tässä olen Helsingin keskustassa, kivenheiton päässä Mannerheim-patsaasta, niin sanotusti aivan pelipaikoilla. Kotonani. Ihmiset kuvasivat liikenteen katkaissutta armeijan kuorma-autoa. Minä odotin bussia päästäkseni satamaan tutustumaan purjehduskurssin veneeseen. (Kurssista on niin paljon asiaa, että se on aiheuttanut akuutin kirjoitusblogin, jonka puran näin kertomalla teille oleellisia asioita elämästäni.)
Tässä menee saletisti Sale. Päätimme eilen lähteä jäätelölle Kaivopuistoon, päätös, jota Hornetit kunnioittivat ylilennollaan kotitalomme yli, juuri kun olimme astuneet ulos. Junan ikkunasta nähdyn liputuksen ansiosta selvisi, että on Puolustusvoimain lippujuhlan päivä, jota pääkaupungissamme ahkerasti juhlittiin. Positiivisessa hengessä totesimme kulkueen olevan jo ohi, joten uskaltautuisimme sittenkin alkuperäisen suunnitelmamme mukaan liikenteeseen, emmekä kääntäneet nokkaa esimerkiksi kohti Munkkiniemeä, josta myös löytyy Pingviini-kioski. Asialistalla oli siis uutuusmaun maistelu, joten kioskien sijainnit oli tutkittu tarkkaan kartalta.
Raitiovaunupysäkillä katselimme, miten toiseen suuntaan meni seiska poikineen. Mannerheimintiellä väärään suuntaan kääntyivät raitiovaunut 3 ja -1. Me vaihdoimme pysäkkiä, ohitimme yhden Pingviini-kioskin, siirryimme kadun varjoisalle puolelle, eilenhän ei auringonpaisteesta huolimatta ollut todellakaan mikään lämmin päivä.
Vihdoin seisoimme bussipysäkillä kera toisen lapsiperheen ja tiedusteltuani poikkeusaikataulujen purkautumista elämäänsä totaalisen kyllästyneeltä bussikuskilta, joka paikkasi neloslinjaa ilmeisesti ajamalla keskustassa sellaisia reittejä ettei ikinä, liikenne lyötiin jälleen poikki, Mannerheimintielle ilmestyi kuin tyhjästä pari isoa betoniporsasta ja liikennepoliisi vihelsi ja viittoi keskustassa.
Saulin kulkue saattoi myös herättää poikamme päiväunilta, koska virkaintoinen moottoripyöräpoliisi katsoi aiheelliseksi ulvottaa sireeniään vähän ajan välein, että ihan varmasti huomaisimme presidentin olevan liikkeellä. Koska katsoin tapahtumaa kameran etsimen läpi, en ehtinyt tuijottaa ei-tummennettuja laseja, mutta jos rekisterinumeron kohdalla on Suomen leijona, on sen oltava presidentin auto. (Muita mahdollisia vaihtoehtoja en halua edes miettiä.) Sisäinen paparazzini ei ymmärtänyt suorittaa sarjakuvausta, joten saaliina oli lähestyvä keula ja tuo upea ohitusotos.
Näin olemme olleet jälleen ihan lähellä suuria suomalaisia kansallisjuhlia. Pääsimme vihdoin kolmosen ratikalla Kaivopuistoon, jonne olisimme odotteluun kuluneessa ajassa kävelleet kahteen kertaan, joimme tuulessa ja auringossa liikaa kahvia, katsoimme purjeveneitä ja kapeaa väylää, yritimme käydä julkisessa vessassa (kiinni, ainoat vessat koko Kaivopuistossa!, sanonpa vaan että jos viereisen työmaan miehet eivät olisi olleet töissä olisin käynyt remonttiaiden suojissa puskapissalla), söimme jäätelöt ja nautimme sunnuntain tunnelmasta. Jos vain olisin laittanut takin alle vielä tuulenpitävän fleecen, olisin ehkä pysynyt lämpimänä.