Takaisin seinälle
Koitti sunnuntai. Oli aika kaivaa kaapin perukoilta muovikassi, jossa mankkapallot pölisivät niin että kiipeilykengät näyttivät homeisilta ja olisivat sitä voineet ollakin. Seinäkiipeilyssäni oli niin pitkä tauko, ettei Kiipeilyareenan tietokonekaan pystynyt päättelemään, milloin viimeisin kerta on leimattu. Pitkähköksi venähtänyt tauko ennen raskautumista aiheutti sen, etten uskaltanut odotusaikana seinälle, osittain siksi ettei sitä varsinaisesti raskaana ollessa suositellakaan, osittain siksi että raskauden aikainen väsymys ja krapulainen olotila yhdistettynä kiipeilyn fyysiseen raskauteen olisi todennäköisesti aiheuttanut akuutteja itkukohtauksia.
Näin vauva-aikana itkuun päästiin jo ennen saapumista Salmisaareen. (Tämä väsymys on välillä sietämätöntä, kiukku on kamalaa ja silti siinä tekee mieli viipyä, tuntuu että on vain huonoja vaihtoehtoja, että on parasta sitten kuitenkin noudattaa alkuperäistä suunnitelmaa, olla kiitollinen aurinkolaseista ja korkeasta takinkauluksesta, käydä hakemassa noutokahvit ja hypätä bussiin.)
Niin vain löysin itseni tiskiltä lataamasta käyntikertoja kortille. Vauva oli nukkunut tulomatkalla mutta heräsi saavuttuamme ja sai paikan päällä osakseen ihastuneita katseita. Meitä varten avattiin pätkä seinää, että pääsimme vaunujen kanssa kiipeilyalueelle.
Ja se oli ihanan kamalaa. En uskaltanut kiivetä yhtään reittiä ylös asti. Olin muutenkin luvannut itselleni ottaa rennosti, hartiat ja selkä ovat edelleen jumissa raskauden ajalta ja ensimmäisillä kerroilla seinällä roikkuu yleensä rystyset valkoisina ja hartiat korvissa. Mutta en ollutkaan unohtanut kaikkia. Hyvin nopeasti osasin kirota pitkäkätisiä reitintekijöitä ja kommentoida, että neloseksi luokiteltu reitin pitäisi olla kuin tikapuut, eli seuraavien otteiden pitäisi olla aina helposti saatavilla (tai sitten se ei ole enää nelonen, vaikka en tiedäkään miten nuo määritykset oikeasti tehdään, tämähän on vain minun asiantunteva mielipiteeni). Muistin hyödyntää jalkojen ja alavartalon isoja lihaksia ja toivottavasti edes vähän pitää keskivartaloa kasassa, vaikka siinä ylimääräistä paikasta toiseen siirtyvää massa tällä hetkellä onkin.
Poika jaksoi olla vaunuissa todella hienosti, mutta aikaikkuna iloisesta olosta äkilliseen tyytymättömyyteen on niin lyhyt, että ajatukseni upeista kiipeilyhenkisistä kuvista uutta kameraani hyödyntäen jäivät muutamaan räpsäisyyn, jotka otin käytännössä istualtani kenkienvaihtopaikalta.
Huomasin kaipaavani jälleen helpohkoja, mutta pienillä otteilla toteutettuja reittejä. Nelosen otteet ovat usein möhöjä, kai ne ovat aloittelijalle mukavan tuntuisia. Varmistamisesta en tällä kertaa edes haaveillut, mutta Kiipeilyareenan alakertaan oli ilmestynyt vielä muutama uusi itsevarmistava, mikä takasi sen että seinälle pääsi aina halutessaan. Tuntui todella hassulta työnnellä vaunuja kiipeilyalueella, periaatteena meillä oli että poika näkee koko ajan jomman kumman, joten emme olleet samaan aikaan seinällä. Isojen poikien harrastusmuotoon kuuluukin kuulumisten päivittäminen (eli niin sanotusti schaissen jauhaminen), mikä tekee treenikerroista aika leppoisia. Itse pitää ehkä opetella ottamaan lyhyemmästä ajasta enemmän irti, puolitoista tuntia kului humpsahtaen ja sitten olinkin naisten (uusitussa) pukuhuoneessa imettämässä.
Pääsin siis lähtemään pois Kiipeilyareenalta ilman suuria vammoja, mitä nyt tarkoituksella ahtaat kiipeilykengät yrittivät tehdä rakkoja kantapäihin. Tässä parin päivän aikana olen jälleen tuntenut vartalossani lihaksia, joiden olemassaolon olin unohtanut. Hyvin mielenkiintoista on havaita lihaskipua esimerkiksi jalkapohjassa. Pienoinen päänsärky kiusasi myös eilen, sitä uumoilinkin, sillä kiipeily on hartioilleni poikkeuksellista liikuntaa. Seitsemänkiloisen kahvakuulan päivittäminen kantaminen on onneksi pitänyt käsivarsia edes vähän kuosissa, mutta kyllä sielläkin on sellaisia kohtia, jotka eivät arjessa kipeydy (kuten brachioradialikset eli olkavärttinälihakset).
Palo jäi päästä pian uudelleen. Pienen lapsen kanssa se ei ole aina yksinkertaista, ei nytkään vaikka toinen vielä jaksaa olla aloillaan, aikaisin alkavat illat vievät pois vaihtoehtoja ja viikonloppuisinkin reissu kestää helposti puoli päivää. Seinäkiipeily on silti mielestäni upea laji, jota kehotan kaikkia kokeilemaan. Jospa jonain päivänä Kiipeilyareenallakin olisi lapsiparkki…
(Mies siellä seinällä. Tuossa oikealla ovat uudet itsevarmistavat, Rocktopialla!)