Takinkääntäjä

Pihalla pärisevät lehtipuhaltimet.

Yritän ajatella, että se on ääni, johon lapsi on tottunut koko pienen ikänsä eikä herää kesken unien. Minäkin seisoin vuosi sitten monet minuutit parvekkeella tuota samaa mölinää kuunnellen.

Hetken mietin, että voisin sittenkin olla se äiti, joka soittaa huoltoyhtiöön, että voisitteko mitenkään pitää tauon juuri minun lapseni päiväuniaikaan. 

 

Oli taas sellainen viikonloppu, että tuntuu vaativan toipumista. En ymmärrä, miten muilla riittää energiaa. Minä kävin Lakritsi- ja salmiakkifestivaaleilla lauantaina ja eilen kahvitimme miehen perhettä meillä kotona. Kauheasti tekemistä, liian vähän oleskeluaikaa.

 

Sellainen yksivuotias meillä on, että sen voi viedä tunnin tasting-tilaisuuteen ja selvitä siitä melkein ilman vastaväitteitä. Hämmentävää. Välillä vähän liiankin helppoa. Ja sitten taas ei. 

 

Lapsikin sai maistaa lakua. Ja jätskiä. Peli on nyt menetetty.

 

Pelin menettämisestä puheenollen. Olen pohdiskellut näitä elämän suuria kysymyksiä. Että kuolemani hetkellä miettiessä, mitä minun olisi pitänyt saavuttaa voidakseni olla tyytyväinen. Mikä olisi vielä suurempaa ja ihmeellisempää. (No, kirjoittaminen kyllä olisi. Mutta aika hyvinhän tässä on asiat. Koti, perhe, raha. On parannettavaakin, tietysti, mutta noin suuressa mittakaavassa.)

Vähän samaan tyyliin selasin miljoona-asuntoja. Päätinhän aloittaa rikastumisen pelaamalla Eurojackpottia. Ensimmäisellä pelikerralla voitin. 11,80 euroa. Toisella en. Olen häviöllä 20 senttiä. Sitten ajattelen, että tukeehan Veikkaus vaikkapa kotimaista elokuvaa. Looginen päättelykykyni on loistelias. 

Takaisin asuntoihin. Omakotitaloihin. Niihin sellaisiin, joissa on oma ranta (purjevene!) ja vierastalo. Tai kerrostaloihin, joissa on kolme kylpyhuonetta ja kaksi sisäänkäyntiä. Mietin, että niissäkin voisin olla hetkittäin yhtä ahdistunut, suruissani, väsynyt tai peloissani. Joistain asioista ehkä onnellisempikin, mutta ei se sisäinen fiilis ole seinistä kiinni. Kun ne seinät kuitenkin on, itse valittu ja väritetty, niissä on jo paljon hyvää. Jos niitä ei olisi ollenkaan, silloin tilanne olisi toinen. 

Enkä osaisi valita. Kaupunkiasunto vai merenrantahuvila. Helsinkiin on silti hetkittäin ikävä, täältä Myyrmäen (henkisesti) harmaasta maisemasta. Aina tuntuu olevan ikävä vähän jonnekin. Jos oppisi olemaan paikallaan.

 

Hyvin alkoi siis tämä talven terveellisten elämäntapojen projekti. Kahdesti olen käynyt vesijuoksemassa, perjantaina Fazerilassa ja lauantaina syömässä lakritsia. Sunnuntaina vaihdettiin isänpäivän kunniaksi vielä suklaarasioita, mutta nehän eivät tietenkään ole minun. 

 

Huvittaisi ja huvituttaisi. 

 

Lapsikin heräsi päiväunilta. Iloinen pieni vesseli. Jos olisin itsekin noin täynnä energiaa. Jos nukkuisin itsekin päiväunia. Yöt sentään alkavat lähennellä tämänhetkistä päivän pituutta. 

 

Pimeä on kyllä perseestä. Mutta yritän jaksaa taapertaa uimahallille ainakin kerran viikossa kuukaudessa, niin saan sarjalippuni käytettyä sen voimassaoloaikana.

 

Seuraavaksi yritän kirjoittaa joulupukille. Ei ole helppoa sekään, niin on vaikeaa ihmisen toivoa mitään tämän kaiken materian keskelle. 
Että kyllä se jollain tavalla yrittää keskittyä hyvään, sittenkin.