Tänään en syleile maailmaa

Ensin valitsen kuvan. Mietin merta ja saaristoa, mietin sitä muutenkin, suunnittelen edelleen irtiottoa, mutta nyt paljon konkreettisemmin kuin haaveilemalla ylihintaisesta saaristolaishuvilasta. Mietin vielä.

Laitan soimaan jälleen kerran Vesalan Tequilan, joka on hilpeä ja haikea ja jolla on potentiaalia tulla siksi kappaleeksi, joka muistuttaa tästä syksystä.

Hämärtää jo. Olen yhä yöpaidassa, hiukset takussa, minulla on vapaapäivä. Ei sillä, että sellaisiin olisi varaa. On oltava. Koska muuten ei ole varaa enää mihinkään. Voin tehdä velaksi vain vähän, elämässä ja pankkitileillä.

Olen katsonut Unelmien poikamiestä. Naiset kertovat kaiken, eli piikittelevät toisiaan ja ilkeilevät avoimesti. Hyväksyvät ystäväkseen, jos olet samanlainen. Arvostelevat itseään ja toisiaan reisien paksuuden perusteella. Kehtaavat sanoa toiselle, että tätä ei voisi viedä kotiin tapaamaan vanhempia, koska hän on kaunis ja seksikäs. Ja kaikilla kaipuu rakkauteen.

Rakkaus. Iso sana. Vielä isommat tunteet. Kun en ole vain minä, mutta ennen kaikkea vain minä. Me olemme osa ja kokonaisuus, kaikki eikä kuitenkaan, ei kaikkea. Mutta minä olen tässä kokonaisena. Tai sitten en ole ollenkaan. Minä.

Tyhjiä tiloja. Mahdollisuus täyttää niitä. Mutta en tiedä millä. Kun tekisi mieleni raahata loputkin pihalle. Jos olisi talvi, levittää pellavat hangelle haalistumaan. Hakata pölypunkit irti pehmusteista. Antaa tuulen tuiskuta sisälle, kantaa kevyttä pakkaslunta eteiseen.

Ja sitten vetää jalkaan villasukat, sytyttää tulet ja kynttilät, etsiä ympärilleni pehmeyttä ja hiljaisuutta. 

Ollaanhan varovaisia. Liikutaan hitaasti. Ei pelätä sitä, että mikään ei muutu kun kaikki muuttuu kuitenkin. Vaikka kuinka kovaa pitäisin kiinni. Enkä halua kahlita. En pakottaa. Minä haluan rauhoittua.

Haluan hiljentyä ja hiipiä avarissa huoneissa. Kaivata kuolleita. Hahmottaa itseni tähän aikaan ja tilaan. Olla lähellä. Olla hiljaa. Olla. Elää.