The Affair
Vähän kuin huomaamatta Katsomoon ilmestyi The Affairin toinen tuotantokausi. Huomaamatta siksi, etten juuri katso televisiota enkä lue aiheeseen liittyviä lehtiä, joten monta helmeä menee väistämättä ohi mainosten puutteessa. Katsomon tarjonta on myös ollut hetkittäin todella valjua, joten en ole siellä erikseen huvikseni käynyt. Sarja on varmuuden vuoksi myös aakkostettu T:n alle, joten en tiedä, minkä onnenkantamoisen seurauksena pääsin toisen tuotantokauden matkaan sopivasti juuri silloin, kun kaudesta oli jo nähtävillä kolme ensimmäistä jaksoa. Tällä hetkellä mennään jaksossa kuusi, eikä tämä sarja ole sellainen, johon kannattaa välttämättä hypätä keskeltä.
Katsoin ensimmäisen kauden HBO:n kokeilujakson – ja yhden maksullisen kuukauden, sehän olisi ihan helppoa peruuttaa ajoissa – aikana. Törmäsin aikoinani ylistäviin arvioihin sarjasta, enkä vähiten sen eroottisuuden takia. Mutta vaikka huomaan nykyään kokevani liiallisen alastomuuden vaivaannuttavana, on The Affairin seksikkyys enemmän pinnan alla. Siellä kuplii paljon muutakin.
Täytyy tunnustaa, etten muista ihan kaikkea ensimmäisen kauden loppupuolelta, sellaista vauhtia sitä tuli katsottua. Tätäkin kautta haluaisin ahmia jakson toisensa perään. En silti osta tunnuksia vaan nautin siitä, että jakso tulee katsottavaksi viikon välein. Siinä on oma tunnelmansa, kun asiat jäävät kutkuttelemaan mieltä. Vähän vanhanaikaista jopa.
Ehkä siksi, että edellisen kauden tapahtumat ovat vähän hämäriä itselleni, tuntuu ajassa hyppiminen hieman keinotekoiselta jännitteen kasvattamiselta. Sarjan taustoissahan kulkee tapahtunut murha, jonka ratkomista seurataan etiäisissä (takauman vastakohta, onko tälle parempaa termiä, siis tulevaisuuteen sijoittuvia kohtauksia). Mielestäni pelkästään nyt toisella kaudella neljästä eri näkökulmasta seurattu uskottomuuden ja avioliittojen hajoamisen vaikutus olisi riittävä draamallinen elementti, etenkin kun se on kerrottu vaivattomasti.
Sarja herättää minussa sen tunteen, mihin harva enää pystyy. Elokuviin uppoudun helpommin niiden keston ja formaatin takia, mutta The Affairiä voin katsoa vaikka pienen pätkän työpalaverin alkua odotellessa ja hetken kuluttua joudun ravistelemaan itseni takaisin tähän todellisuuteen. En osaa enkä välttämättä halua sen tarkemmin määritellä, mistä tuo vaikutus syntyy. Yhä vain arkailen myös kirjoittaa näin, koska kokemus on hyvin subjektiivinen, eikä sarja välttämättä aukea kenellekään muulle samoin. Mutta johonkin tämä minussa iskee, sinne samaan sisäiseen maailmaan, jonka pauloissa olen silloin kun kirjoitan, kun kuvitteellinen maailma on enemmän totta kuin se, mitä ympärillä oikeasti tapahtuu.
Ja onhan sarjassa tunnusmusiikki, joka väkisinkin vetää pinnan alle. En silti pidä sarjaa toivottomana, vaikka toinen kausi aika synkkien asioiden ympärillä pyöriikin. Siinä on jotain inhimillistä, kenties minua lähellä olevaa eksymistä elämässä. Kaikilla.
Niin ja positiivista on myös se, ettei kukaan ole toistaan parempi eikä enemmän oikeassa. Etenkään tällä toisella kaudella.