Tiesinhän tämän ja silti se yllätti: vatsatauti

Kello on 2.38, kun aloitan tämän postauksen kirjoittamisen. Olen noussut tänään sängystä jo kahdesti, ensimmäisen kerran vähän puolenyön jälkeen ja toistamiseen noin puoli tuntia sitten. Pimeässä makaaminen aiheutti akuutin tuskan kaikista tekemättömistä asioista, joita olen myös kykenemätön tekemään.

Jonkinlaista univelkaa on kuitenkin kenties kuitattu, kun uni ei enää tulekaan.

Lapsen vatsatauti tarttui siis minuun. Lapsi yllätti oksentamalla vielä kerran yhden lähes oireettoman päivän jälkeen ja seuraavana aamuna sain itse tuta, miltä tuntuu kun lapsi sanoo että vatsaa nipistää. 

Jos joskus vielä epäilen olevani väsynyt maatessani, katsoessani hömppää ja pelatessani kännykällä, voin samantien nousta puuhastelemaan, sillä viikonloppuna jaksoin hädintuskin katsoa Ensitreffit alttarilla Australian jaksoja enkä todellakaan pidellä puhelinta samaan aikaan kädessä. Muistelin niitä villejä vuosiani parikymppisenä, kun sairastin ja katsoin jalkapallon mestaruuskisoja. Ne olivat juuri sopivaa viihdettä siihen, että välillä voi ottaa torkut ja sitten taas päivittää tilanteen. Nyt tyydyin vain laittamaan läppärin kiinni, kääntymään toiselle kyljelleni ja laittamaan silmät kiinni.

Oikeasti viime yönä oli yhdet parhaista unista pitkiin aikoihin.

Tänä yönä istun sohvalla ja kärvistelen, koska vatsa huutaa ruokaa, mutta ei valitettavasti osaa käsitellä sitä.

Eikä uni tule.

Tekisi mieleni laittaa levottomia viestejä ihmisille, sillä tänään mielessäni ovat pyörineet nuorena kuollut naapurin tyttö ja hänen vanhempansa, tutkasta kadonnut bloggaajakollega, tekemättä olevat haastattelut ja kauas karanneet ystävät. Pidän kuitenkin mielessäni tämän oudohkon kellonajan ja kuvittelen palaavani asioihin huomenna, vaikka todennäköisesti tällä valvomisella olen huomenna aivan pihalla, enkä ainakaan uskalla sopia vielä mitään tapaamisia, en ennen kuin saan syötyä edes yhden oikean, lämpimän aterian (ja pidettyäni sen sivistyneesti sisälläni).

 

Niin mutta siis että yllätti. Olemme päässeet sairasteluissa kohtuullisen helpolla. On ollut flunssaa ja korvatulehdusta ja sen sellaista, mutta ei vielä vastaavaa kuin tämä. Tiesin toki, että lapsiperheessä ollaan keskimääräistä enemmän kipeinä (näin ainakin oletan), mutta kuvittelin sen ajoittuvan enemmän päiväkodin aloittamiseen. En ole tähän mennessä ollut suuremmin pöpökammoinen, koska niitä nyt vaan pyörii tuolla joka paikassa, enkä siis myöskään tiedä mistä (kuralätäköstä) tämä tauti meille rantautui, mutta pistäähän se miettimään.

Meillä on ollut perhe poissa pelistä viime tiistai-illasta asti.

Ensin lapsi oli sairas, sitten minä. Mies on onneksi pystynyt jäämään kotiin hoitamaan meitä, sillä väittäisin ettei lapsikaan ole edelleenkään ihan terve, vieläkään, ja minä en varmaankaan olisi pärjännyt kahdestaan energisen, mutta myös yllättävän kiukkuisen pojan kanssa.

Nythän tässä vain odotellaan, että pöpö saavuttaa myös miehen. 

Mietin siis, että miten syksyllä, kun olisi tarkoitus tehdä oikeasti töitä, kun deadlinet ovat todellisia, kun omaa työtä pitäisi pystyä aikatauluttamaan – ja sitten tulee jotain tällaista.

Me puhuimme tästä jo, että kumpi jää kotiin, jos lapsi sairastaa, mutta entä sitten, jos koko perhe sairastaa? Tai jos mies ja lapsi sairastavat? Karulta tuntuisi jättää heidät keskenään, vaikka tiedän että sekin on todellisuutta toisissa perheissä, ja että on melkoista luksusta voida luottaa siihen, että mies jää kotiin kun makaan pää vessanpöntössä.

Hurjalta tuntuisi pyytää apuun isovanhempiakaan: tulkaa meille hakemaan vatsatauti, kun se kuitenkin tarttuu sairastavan kodin pinnoilta kai kaikkein helpoiten, siis näiden perinteisempien tartuntatapojen jälkeen. Enkä raaskisi lasta laskea silmistäni, kun toinenkin on vielä vähän kipeä ja kaipaa vanhempiaan. Pitkät ajat pötköttelevä äiti on jo herättänyt ihan riittävästi ihmetystä.

 

Ajattelin, että seuraavalla kerralla kirjoittaisin jotain runollista. Jotain kaunista ja ilmavaa, sellaista kuin Helmi, mutta kenties kohtalonani on olla arkisempi ja raadollisempi, koska minun on vaikea olla kovin poeettinen, kun kello on 3.02, eikä valvomisen seurana ole punaviinipulloa ja kynttilöitä (voi miksi, miksi käsitykseni taiteiljaelämästä on edelleen näin kliseinen, en edes juo punkkua).

 

Ja niin lapsi parahtaa sängyssään, kenties kohta herättää meidät kaikki. On aamuyö ja yritän mennä nukkumaan, pyytää vatsaa olemaan hiljaa, ei saa kurnia eikä kurluttaa, ottaisin mielelläni pari tuntia unta ja ehkä sitten huomenna, tai siis tänään, todella laitan niitä viestejä ihmisille, jos jaksan. 

Jos en jaksa, sairastan vielä päivän. 

Lievää luksusta sekin.

Että voi päättää niin.