Toipilas

Kävimme Ateneumissa ala-asteella. Ostin silloin postikortin tästä taulusta, se oli suosikkini näyttelyssä. Kortti on yhä minulla, jossain.

Olen ollut käytännössä koko alkuvuoden sairaana.

Se alkaa olla henkisesti hyvin raskasta.

Menin tietysti uuden vuoden ja vuosikymmenen alkamisen ansaan. Oli tarkoitus aloittaa vaunulenkit, terveellinen ruokavalio, viikottaisen lukujärjestyksen suunnitteleminen… Mitä näitä nyt voi ihminen ajatella tekevänsä, sitten kun.

Nyt kun ilmassa on jo enemmän kuin aavistus kevättä (vaikka odotan yhä talvea), ja illoissa melkein vähän valoa, kun vedän sälekaihtimet kerrankin ylös, että aurinko yltäisi sisään asti, olen yhä siinä kierteessä, jossa olen päivisin väsynyt ja vatuloin lähinnä kotona, kunnes illan tullen olen liian levoton nukkumaan.

Tänään kävin fysioterapeutilla ja laulutunnilla. Erityisesti ensimmäisen jälkeen olin aivan poikki.

Ruudulle piirtyi nimeni ja ikäni. 40 vuotta. Se hätkäytti. Peilistä katsoi nainen, jonka kämmenselät kääntyivät liiaksi kohti. Ajattelin että menisin sinne turhaan. Onneksi sain enemmän kannustusta kuin huutia, vaikka olinkin tuskallisen rehellinen lantionpohjan lihasten harjoittelemattomuudestani. Kiitin lähtiessäni asenteesta, huimat kolme jumppaohjetta viisaampana, joista niistäkin yksi on lapsen lepoasento. Kiitin, että pitää myös ottaa varovasti.

Ettei tarvitse eikä saa heti riuhtoa, ei ostaa salikorttia eikä suunnitella puolimaratonia. Maltilliset toistot, mielellään viisi kertaa viikossa.

Sellaiseen on välillä vaikeampi löytää aikaa. Voin varastaa viikonlopun palapelille, tai käyttää kaksi päivää puolikkaan nukkekodin kasaamiseen. Mutta melkein kaikelle tekisi hyvää säännöllisesti, vähän. Laulamiselle. Liikkumiselle. Kirjoittamisellekin.

Näinä päivinä olen vain taipuvainen ahdistumaan kaikesta, sitten siitä ahdistuksestakin. Räpiköin sitä vastaan, missä tilanteessa olen, kunnes tajuan nauttia siitä, erityisesti pienestä, nukkaisesta niskasta, jonka silittämistä tärkeämpää ei saisi olla mikään.

Mutta jos on aina halunut olla jossain muualla, ei ehkä osaa pysähtyä. Eikä purkaa asioita osiin. Ei nähdä pieniä askeleita, kun kuvittelee asioiden tapahtuvan vain isoin harppauksin, ja toki joskus niinkin, mutta niin pienessä arjessa lasketaan sellaisia peruskiviä, että niiden äärellä välillä hämmästyy.

Että tämä minun tuskailuni ja maailmani on toisen ihmisen lapsuus. Että se, miten hän näkee itsensä, piirtyy myös pitkälle sen kautta, miten minä näen hänet. Ja että voin väittää kaikenlaista, mutta kolmevuotiaan kohdalla on todettava, että vaikka kuinka haluaisin, ei minusta vieläkään tullut viikottaista museokävijää, ei edes hänen ollessaan päiväkodissa. Siinähän ei sinänsä ole mitään pahaa, mutta on vaikeaa väittää arvojensa olevan jonkinlaisia, jos ei elä yhtään niiden mukaan.

On asioita, jotka vievät mukanaan. Turhanaikaisiakin. Sairastaessa se korostuu. Mitä kaikkea tekisinkään, jos voisin… Ja kuinka monta kertaa olen halunnut vain ottaa toisen kupin kahvia ja surffata netissä, vaikka olisin voinut tehdä niin paljon muuta.

Sitten ovat ne kivat ja tärkeätkin asiat, jotka ovat melkein, mutta eivät ihan.

Ja sitten ne, jotka kenties eniten kielivät uupumuksesta. Ne, joissa haluaisin vaihtaa koko elämäni kehyksen. Sitä vain vieläkään ymmärtämättä, että se muuttaisi minua lopulta vain vähän.

Nelikymppinen. Pienet lapset ovat ehkä enemmän kriisi kuin ikä sinänsä, mutta piirtäähän se eteeni uuden vuosikymmenen, ehkä enemmän kuin vuosiluku, jota en ehkä osaisi vieläkään kirjoittaa. Hädin tuskin tiedän, että on jo helmikuu.

Vinot vatsalihakseni ovat kipeät, koska ne ovat yrittäneet tehdä syvien työn. Niitä voi lempeästi välillä hieroa. En ollut edes huomannut niiden arkuutta ennen fysioterapeutin osaavia otteita.

Niin paljon muutakin minussa yrittää kannatella jotain muuta. Ehkä pitäisikin enemmän päästää irti. Toistaa vaikka vain kahta asiaa, jos ne tuottavat onnea ja iloa. Mielellään jo tehdessä, mutta myös kehittymisen kautta.

Mutta olen yhä toipilas. Reiteni tärisevät pienestäkin rasituksesta. Pääni sisällä olen tukkoinen, mutta se ei kuulemma kuulu.

Jos oppisin senkin, että ulospäin näkyvät asiat eivät aina ole niitä, joita kuvittelen. Ja ne, joissa ajattelen olevani täysin avoin, jäävät joiltain iäksi pimentoon.