Toisteista

Istun sohvalla ja ajattelen blogia. Oikeastaan minun pitäisi mennä nukkumaan. Minun kannattaisi mennä nukkumaan. Poika nukkuu. Mies tekee puhdetöitä. Minä ajattelen blogia.

Haluaisin tähän nyt jonkun helpon ja nopean. Kevyen, mutta syvällisen.

Aikaisemmat aamuheräämiset ovat lisänneet väsymystä. Sitten kun jokin koskettaa, se todella osuu. Viimeksi tänään, kun katsoimme Voicea. Se on yhtäaikaa ihanaa ja pelottavaa. Kun on tunteet. Kaikenlaiset tunteet.

Paljon myös ärtymystä ja hetkittäin jopa vihaa. Katseen kiinnittymistä pieniin yksityiskohtiin, epäonnistumisiin. Kuinka nopeasti mieli alkaa kiertää tuttua kehää, enhän minä voisi, koska en ole sitä, tätä, tai tuota. 

Eikä ole kiire mihinkään.

Päivät eivät ole samanlaisia. Eivät liiaksi. Mutta rutiineja niihin mahtuu. Niin että välillä päivät katoavat. Maanantaina. Eli eilen. Ei se ollut eilen, se oli toissapäivänä. Asiat toistuvat, toistuvat, toistuvat. En edes yritä suuria. Pohdin sellaisia kyllä, mutta toteuttamisen jätän toisille.

Mieli tehtailee klikkiotsikoita. Kumpi pettää? Minä, silloin kun on kyseessä minä ja vatsani. Petän luottamuksen jatkuvasti, jatkan sokerin syömistä, vaikka kroppa huutaa jo että liikaa, anna meille oliiviöljyllä ja mozzarellajuustolla kuorrutettua munakoiso-kesäkurpitsavuokaa, rasvaa ja kasviksia, vaihteeksi jotain muuta kuin vaaleita jauhoja. Vatsani vain vastaa samaan sävyyn kuin mitä minä sitä kohtelen. Sisäisesti ja ulkoisesti. Motivaatio on jo kai olemassa. Ajatuksesta toteutukseen on tässäkin vielä matkaa. 

Aikuisten aika on siirtynyt iltoihin. Mieli on pysähdyksissä. Aamuissa todellakin on valheellista energiaa. Tai ei kai se ole valheellista. Se on silloin läsnä. Enää ei ole.

Voisin tuijottaa kuola poskella Unelmien poikamiestä. Ihan vähän riipaisee se, että jokainen kokee ansaitsevansa rakkautta. Minä en pitkään aikaan kokenut ansaitsevani. Sain silti. Siitä yritän pitää kiinni, etenkin silloin, kun jälleen yksi erouutinen kantautuu korviin. Mietin, että miten pitäisi olla. Miten sanoa. (Miten vauvalle puhuu korkealla äänellä ja iloisesti, vaikkei aina tuntuisi siltä, puhuu silti ja yleensä se tarttuu, hymy, nauru, hyvä tuuli. Miten osaisi olla niin, eikä kirota puuron sekaan eksyneille kahvin hitusille.)

Vuosia sitten minä kuuntelin Joensuussa Stellan Häävalssia. Siitä tuntuu olevan ikuisuus, ja jonkinlainen ihmisikä siitä kai onkin. Välillä on ikävä, kipeästi ja niin, että huutaa hiljaa. Vaiti. Mykkä. 

Silloin minä opin ottamaan kuvia. Tai ainakin opettelin. Näinä päivinä minä teen sen uudelleen.