Tunteet, säv. trad, san. kirjoittaja

Nainen ja poika istuvat toisiaan vastatusten. Poika, jonka nainen on antanut pois alle yksivuotiaana. Nainen, joka on katunut tekoaan koko ikänsä. Poika, joka kertoo kasvatusvanhempien antaneen hänelle kaiken tarpeellisen. Kyyneleitä, kädestä pitelemistä, vähän vaivaantuneisuutta toisen ihmisen pohjattomien tunteiden edessä.

Niin kauniisti sanoitettuna. ”Olen aina rakastanut sinua.” ”Tiedän, että teit sen minun parhaakseni.”

Minä mietin, ovatko nuo sanat universaaleja. Totta ne tuskin ovat, eivät ainakaan niin yksioikoisia, minulle eivät olisi. Välissä on kaksikymmentä vuotta ja paljon tunteita, vihaa ja katkeruutta, ikävää, toki myös rakkautta, mutta ehkä kohdentumatonta, ajatus täydellisyydestä siellä jossain.

Miten helposti sanomme sen, mitä toinen haluaa kuulla. Piiloudumme fraasien taakse. Sanat ovat ystäviäni, mutta voin käyttää niitä taidokkaasti väärin. Osaan puhua, artikuloida, kirjoittaa oman näkemykseni esille. Pystyn sanoittamaan tunteitani, mutta jätän niistä pahimmat pimentoon. En sano ääneen ajatuksiani, ja sitten jos sanon, mietin ymmärtääkö toinen sittenkään sitä miten ajattelen, vai takertuuko sanoihin. Tai siihen, että ylipäätään pystyn sanallistamaan asioita, joita kai joku muukin miettii, mutta ei välttämättä tunnusta.

”Mietin sitä samalla tavalla kuin jos x ja y kuolisivat autokolarissa, että kuka huolehtisi lapsista. En niin, että toivoisin sen tapahtuvan, mutta silti joskus mietin.”

Elokuvat ja televisio ovat varmasti aina sanoittaneet tunteitamme. Valkokankaalla kuiskitaan kauniisti rakkaudesta, tosielämässä tunnustukset ovat paljon koomisempia, henkilökohtaisempia, vähemmän pateettisia. Silti on niitä, jotka toimivat annetun mallin mukaisesti, kuvittelevat draaman olevan toisinto todellisuudesta, ”aivan kuin elokuvissa”, huokaa hääväki. Pinnallista.

Tosi-TV vei ilmiön vielä vähän pidemmälle. Oikeita ihmisiä oikeissa tilanteissa, aidot reaktiot yllättävissä olosuhteissa, inhimillisyys leikattuna mainoskatkojen väliin. Toivottavasti tästä on joku tehnyt tutkimuksen, ihmisen kyvystä reflektoida toimiaan realityn haastattelutilanteissa. Silloin kun selitetään parhain päin se, mitä tulikaan tehtyä. Kun sanoitetaan tunteet ja etsitään motiiveja.

Minä olen itseoivaltava, minulle sanotaan. Minä ajattelin, että kaikelle on sanat. Että kaiken voi kirjoittaa tai puhua puhki. Että asiat lakkaavat olemasta, kun ne käsittelee riittävän monesta näkökulmasta. Eivät ne lakkaa. Eikä kaikelle ole sanoja. On tilanteita, joissa ei ole muuta kuin tunteet. Tai tunnottomuus. On hetkiä, jolloin kääntyy pois, vaikka sisäinen mallinnus vaatisi kohtaamista. Ja hetkiä, jolloin jopa itseään vastaan ottaa toista ihmistä kädestä kiinni, ei siksi että niin tulisi toimia vaan siksi, ettei tiedä.

Yritän kirjoittaa tästä, hallita tätä sanoilla. Otan ne helpottuneena vastaan, määrittelen niiden kautta todellisuuttani. Silti se, mitä jää lauseiden väliin, on tällä kertaa tärkempää. Se, mitä jää —