Työ, intohimo ja mielekkyys
Provosoiduin hurjasti kommentista, jossa todettiin että joutuessaan laskemaan työtunteja ei tee mielekästä työtä.
Voi anna mun kaikki kestää.
Koska ollaan unelma-alalla niin tehdään mitä vaan milloin vaan missä vaan kuusitoista tuntia päivässä eikä edes puoli-ilmaiseksi vaan ilman korvausta ja viedään vielä mukana äidin leipoma pullapitko että olisi edes jotain kahvin kanssa.
Tulee mieleen ydinvoimalan valvoja, jonka kaikki lomamatkatkin kohdistuvat eri voimaloihin ja joka elää ja hengittää pelkkiä turvajärjestelmiä ja ihan huvikseen tekee tuplavuoroa, eikä ainakaan panosta henkilökohtaiseen elämään. Antaisitko sellaisen ihmisen edes valvoa turvallisuuttasi?
Kärjistystä, kyllä, mutta ärsyttää. Ihan kuin intohimo ei ikinä ottaisi päähän. Ettei ikinä olisi huonoa päivää tai sellaista väsynyttä maanantaita kuin tämä, jolloin raahaan itseni väkisin työhuoneelle, toivoen parasta, mutta voimatta muuta kuin odottaa sitä hetkeä, jolloin kehtaan palauttaa avaimen tuntematta suurta häpeää kesken kaiken luovuttamisesta.
Tiedän ja tunnen minäkin heitä, joille on ihan ok painaa pitkää päivää ja jotka juoksevat sunnuntai-iltaisin palavereissa ilman erillistä korvausta, jotka voivat matkustaa viikoiksi trooppisille saarille ja nauttia elämästään ilman sen kummempia siteitä (koska sellaisia heillä ei kyllä tunnu olevan).
Mutta että minä tai joku muu olisi alallaan huono työntekijä sen takia, että haluaisi uskoa töiden tekemiseen riittävän kahdeksan tuntia päivässä, joka haluaa rakentaa perhe-elämää ja ylläpitää sosiaalisia suhteita sellaisiin ihmisiin, jotka elävät hieman säännöllisemmässä aikataulussa. Huono siksi, ettei työ olisi kaikki.
Ottaa päähän siksikin, että tuollaista arvostelua saa niskaansa ihan riittävästi alan ulkopuolelta, niiltä ”oikeissa töissä” käyviltä ihmisiltä, joiden voi olla vaikea ymmärtää, että jollekulle on oleellista istua kahvilassa tarkkailemassa ihmisiä. Tänne kävellessäni totesin, että hyötyisin toisina päivinä huomattavasti enemmän pelkästä hengailusta alttiina vaikutuksille kuin sulkeutumisesta neljän seinän sisälle, mutta istuminen työhuoneella toimii kätevästi työn määreenä, että tänään olen ainakin tehnyt töitä niin ja niin monta tuntia.
Itse en halua enkä voi valita työnarkomaniaa. En jaksaisi enkä pystyisi. Elän ja hengitän tätä jo ihan riittävästi ollessani oman työni tärkein instrumentti. Kyllä, minäkin kadehdin ja ihailen heitä, jotka tuntuvat saavan jatkuvasti hurjasti aikaiseksi ja ovat kenties vielä osanneet rakentaa sen muunkin elämän siihen rinnalle. Mutta se on aina vain osatotuus, eikä kenties koskaan minun tieni.
Ikävää on myös se, että intohimon asenteelle on myös monta riistäjää. ”Tee itsesi korvaamattomaksi.” Ilman korvausta. ”Oppirahat on maksettava.” Miksi? Miksi taidealan opiskelijan tai vastavalmistuneen pitäisi ottaa itselleen henkilökohtainen taloudellinen riski ja suostua työskentelemään lounassetelipalkalla? Aina on joku, joka suostuu. Ja siksi se tekemisen halu on niin ristiriitaista. Ihailen heitä, jotka tekevät omia projekteja talkoovoimin, mutta heti jos yhtälöön lisätään joku kaupallinen instassi, tuotantoyhtiö tai tv-kanava, on ilmaisen työvoiman käyttäminen erityisen kyseenalaista.
Eikä ole kyse siitä, ettenkö itse tekisi uhrauksia. Olen valinnut tässä kohtaa tämän tavan elää ja olla, ja onnekseni se on minulle mahdollista. Samalla olen itsekin luopunut taloudellisesta vakaudesta ja varautunut siihen, että ansioluettelossani on aukkoja. Silti minä joinain päivinä epäilen tämän mielekkyyttä. Ja toisina päivinä olen älyttömän onnellinen.
Minä haluan myös muuta kuin työtä. Ja olen varautunut siihen, että mikäli arki muodossa tai toisessa ilmaisee, että intohimoni vaatii vielä enemmän, olen valmis punnitsemaan raskaalla kädellä elämän eri puolia.
Mut hey, mä en olekaan lippispäinen parikympinen, jolle vaihtoehtoina ovat oma-aloitteisuus ja motivaatio tai sossun luukku.
(Alkuperäinen keskustelu käyty suljetussa Facebook-ryhmässä.)